Kun ystävä kutsutaan...

Luin eilen "Kohtaa minut täällä" -jutun Brander-blogista: https://www.brander.name/?p=5025. Juttu kannattaa lukea tuolta blogista, mutta siinä oli pari esimerkkiä, jutun varsinaiseen aiheeseen. Toinen oli retkiaiheinen. Toisessa puolestaan kutsuttiin ystävä kotiin mukavaa iltaa viettämään.  Ystävä tuli, mutta kutsujan mielessä olleet odotukset olosuhteista, jotka hän oli ajatellut olevaksi, eivät täyttyneet. Miten suhtautuisin? Käyttäisinkö sen ajan sättimällä itseäni kaikesta siitä, mikä meni mönkään? Entäs jos olisimme kutsuneet Jumalan? 

Tänä aamuna mieleeni tuli tästä kohtaamisasiasta sekin, että jos Jumala on kutsunut meidät... Aika ja paikka ovat oikeat, olosuhteetkin ovat, mutta kutsuttu kaveri murheiden keskellä (me, minä). Kutsuja ottaa huomioon hänen saapuessaan kyllä kaverin huonon päivän, murhellisen mielen, kaverin tarpeen puhua ongelmastaan.  Kutsuja kenties juuri senkin takia kutsui hänet, että saisi ilahduttaa, lohduttaa, rohkaista - vakuuttaa voimakasta tukeaan ja apuaan kaverinsa tilanteeseen. Siltikin vaikka kaveri olisi ihan uusi, vastatullut. Ja huomioon osataan ottaa myös ne epäsosiaaliset,  vähäpuheiset tyypit... (kuten minä).

Ja entä se kaveri? Ehkä hänen tulisi uskoa ystäväänsä, luottaa tähän ystävään, ottaa täysin todesta, kun hän lupaa pitää huolta ja ottaa hoitaakseen asian? Voisimme hengähtää helpotuksesta ja keskittyä yhdessäolemiseen iloiten pöydän antimista, ym.

Vika on varmaankin siinä, että emme ole vielä tulleet tarpeeksi tuntemaan ystävämme luonteenlaatua, tulleet läheisiksi, käsittäneet  kaverimme pyyteetöntä rakkautta ja hänen hyviä  tekojaan  meidän hyväksemme, meidän puolestamme. Emme ehkä täysin osaa uskoa siihenkään, että tämä rikas, ylhäinen kaveri, oikeasti tahtoisi olla kaverimme; ja varsinkaan, että voisimme mennä hänen häihinsä - tällaisia kun me vain olemme...

2. Pietarin kirje 1:16  (v. -92 käännös)

Tämmöisiä kirjoitin vihkooni tänään. Alla oleva pieni piirustelu on vanha, en ole merkinnyt siihen mitään ajankohtaa. Löytyi laatikosta.