Se on ollut meillä, meidän suvussa, melkein kuin "maan tapa", että on lähdetty etäälle omasta suvusta. Ei ehkä niin, että olisi haluttu nimenomaan etäälle, vaan sinne on jouduttu elämän kuljettamana.
Äidinpuoleinen isoäitini Saima päätyi ensin etäälle omasta kodistaan. Hänelle löytyi paikka puolisonsa kanssa naapurikunnasta. Heille isoisän kanssa löytyi sieltä oma tila; autiotila, jota he alkoivat jälleenasuttaa ja viljellä. Ei siinä ensin maantieteellisesti oltu niin kovin kaukana, mutta ei kuitenkaan suvun sijoillakaan. Ei noin vain voitu poiketa kylässä kuitenkaan. Ja muutaman vuoden kuluttua se "etäällä oleminen" muuttui todemmaksi. Tuli yhteyden estävät perintöriidat. Niin oltiin sitten sillätavoin etäällä, että se vaikutti jo seuraaviin sukupolviin. Eivät tulleet tulevat sukupolvet tutuiksi omien isovanhempiensa kanssa. Eivätkä isovanhemmat tulleet tuntemaan lapsenlapsiaan.
Omien lasteni isoäiti, minun äitini, joutui myös kauemmas. Häntäkin elämä kuljetti työn vuoksi pois omien vanhempien ja sisarusten luota etäämmälle. Ei voitu tavata niin usein, kuin olisi muutoin tehty. Ja jälleen se etäämpänä oleminen vaikutti siihen, ettei voitu olla niin tuttuja, kuin olisi haluttu. Riitaa ei silti ollut.
Tähän kohtaa sopii käsitellä myös kysymystä otsikossa mainitusta "erityisasemasta". Isoäidilleni Saimalle oli ensimmäinen lapsenlapsi poika, joka oli syntynyt hänen esikoiselleen, tyttärelleen. Mutta tämä hänen ensimmäinen lapsenlapsensa eli vain vuoden verran. Elettiin 40-luvun loppua. Seuraavaa lastenlasta mummu sai odottaa kauan, sillä minä synnyin vasta 60-luvulla. Olin varmaan iloaihe syntyessäni. Olin mummulle tosin lapsenlapsena jo se toinen. Mutta siinä uudessa lastenlasten sarjassa ensimmäisenä. Ja isoisälleni olinkin oikeasti ensimmäinen. Onhan sen täytynyt säväyttää, olla ilo. Mutta se etäällä oleminen... Se esti sen, että olisi voitu puolin ja toisin tulla hyvin tutuiksi, saati oikein läheisiksi. Mutta ilo oltiin, että oltiin olemassa. Puolin ja toisin.
Ja sama etäälle lähteneiden jono on pidentynyt. Niinpä itsekin olen lähtenyt lapsuusmaisemistani tänne toiselle puolelle maata. Ei niin, että olisin halunnut vanhemmistani ja siskostani etäälle, mutta elämä vie. Joskus syistä, joita emme halua. Äitini on kyllä tavannut kaikki minun lapseni, ja he hänet. Ja tiedän, että lapseni ovat olleet tärkeä asia äidilleni. Ja hän on taatusti rukoillut näiden uusien sukupolvien puolesta. Ja isälleni olisivat olleet myös kaikki ilo. Isäni tosin ehti näki minun lapsistani vain yhden puolivuotiaan vauvan. Siskoni lapsista vähän enemmän. Mutta isästäkin olisi ollut hienoa tutustua heihin kaikkiin.
Ja niin se vain kummasti on tämä etäällejoutuvien "perinne" jatkunut vielä meidänkin jälkeemme. Tytär perheineen asuu satojen kilometrien päässä. Ei niin, että halu olisi kellään sinällään etäällä olla, vaan elämä vie. Nytkään ei voi noin vain kipaista kylässä, ei mummot eikä ukit ja lapsenlapset. Mutta olla voidaan yhteyksissä tapaamisten välissä sentään videopuheluin, joka on hyvä asia. Mutta millaista olisi olla oikeasti lähellä? Sitä en tiedä.
Nämä mietteet tuli tänä aamuna mieleen, kun on ollut mietinnässä, että josko joku kohtapuoliin siellä kaukana lähtisi vaikka käymään. Nämä etäälle joutumiset jo aiempienkin sukupolvien elämässä tuli niin paljon mieleen, että piti herättyä ruveta kirjoittamaan. Mieleen tuli samalla myös vähän "isommat sukupiirit" ja tuntemisen vajaaksi jäämiset. Ollaan taivaan kansalaisia, mutta etäälle elämä vienyt. Yhteys kumminkin olemassa, vaikka se ei vielä ihan kasvokkain näkemistä vastaa. Mutta se etäälle joutumisen kierre katkeaa kyllä aikanaan. Nähdään kasvoista kasvoihin. Ei sitten enää tule muuttoja, ei vaihtelun varjoa.
Iloa, siunausta ja voimaa sinun tähän päivääsi, kuka oletkin, joka tätä kenties luet. Kiitos kun luit.
Tällainen ilahdutus ja silmänilo oli pääsiäisen aikaan Uimaharjun S-marketin oven lähellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti