Nyt voisi olla oikeinkin hyvillä mielin, kun nuoremmat on päässeet lomilleen. Vaan jotenkin ei. Tätä tekstin kirjoitusta edeltävät kuutisen tuntia ovat olleet jotenkin liian paljon kaikenlaista pientä arkista "silppua" täynnä. Oli tukkeutunutta pyttyä, vaatepulmia (kun yhden käyttöön aikomat farkut olikin pyykkikorissa, ei löytynyt ehjiä/sopivia sukkahousujakaan hameen kanssa, joten oli ilman), kiireinen aikataulu, auto* temppuili ja tuntui että matka tyssää ihan alkumatkaan, sitä jännitystä, ja sitten yhden myöhästyminen tilaisuudesta, toisten odottelua kaupungilla, rahojen riittävyysmietintää ja ostosten pähkäilyä, ym. Ja yksi oli sairas, ettei päässyt edes lähtemään mihinkään. Eivät mitään niin isoa ja ihmeellistä, mutta kun useampi harmittava asia kertyy samoille tunneille, niin ottaa taas aikansa, että saa ajatuksia valoisammille raiteille.
*Auton kanssa oli niin, että se sitten vain lakkasi temppuilemasta. Rukous oli lyhyt, jotenkin siihen tyyliin vain sanottu pyyntö, että Jeesus auttaisi sillä pääsemään eteenpäin. Isäntä oli myös illalla rukoillut, että auto kestäisi siihen saakka, kunnes saadaan uusi.
Aamulla olin kirjoittanut vihkoon mm. näin:
PIENIÄ YKSITYISKOHTIA/SUURIA LINJOJA
* Jostain hengellisestä laulusta.
On niinku erilaisia keriä, on huolten kerä, pitäiskerä ja suurin onnistumisen ja ilon kerä :)
VastaaPoistaSepä onkin sattuvasti sanottu:) Niin se just onkin!
Poista