Tänä aamuna lähdin kävelemään taas. Eilen en viitsinyt, ja kukaties sekin teki osaltaan, että olinkin niin nuutunut. Mutta nyt tänä aamuna kävellessäni osui silmäni tuohon siipeen.
Varmaan moni muistaa sen laulun: "Oi Jumala siipeni murtuneet, ota käsiisi ihmeellisiin..."
No me ihmisethän niistä sanoista mieleen tulee, niinkuin tarkoitettukin on. On meitä siivet repaleisina, ja sitten ehkä niinkin, että ne siivet tuntuu olevan kokonaan poissa. "Tuskin henkeäkään enää", sanoi joku. (Näkyi olleen Daniel, kun etsin; Daniel 10:17.)
Siinä laulunsanoissakin oli jotain senkaltaista. Oli lennetty niin kauas, että oltiin eksyksissä. Ja viimeisen taivaan rajalla, kuoleman rajalla, vain vapistaan hiljaa - ja rukoillaan...
Vielä siinäkin on toivoa - vaikka ei mitään enää näy - mutta rukoillaan kuitenkin... Miksi rukoilisikaan, jos ei ole toivosta edes pienenpientä kipinää? Mielestäni rukoileminen osoittaa sen, että pieni toivonkipinä on! Ja Jumala voi sytyttää sen kipinän isommaksi liekiksi vielä. Toivoa siis on - kun Jumala on paikalla.
Emme tiedä, mitä hän tekee. Se on hänen asiansa, mutta hänellä on voima aivan kaikkeen, mitä hän hyväksi näkee tehdä.
Hän mielellään kuulee rukouksemme. Ei se ole hänen häiritsemistään, kuten joskus oma mieli voi väittää. Hänhän on siis Isä, joka aina tahtoo lapselleen vain parasta.
Näin on! Siunausta sinulle!
VastaaPoistaKiitos Sesse:) Siunausta sinulle myös!
PoistaVoi tuota lintuparkaa. Siipeni murtuneet tulee tosiaan mieleen. Se on totta, että rukouksessa on joku toivonkipinä olemassa, vaikka toivotonkin olo voi rukoillessa olla. Mutta silti "vielä mä toivon, vaikkei täällä toivoa olis ollenkaan"...
VastaaPoistaMonesti se oma toivo näyttäytyy ihan olemattoman, ja kuitenkin se jotenkin on. Tänään on muuten Toivon päivä! Olisi isäni nimpparit.
Poista