Kolilla

Teimme muutama päivä sitten sellaisen tuumasta-toimeen reisssun, joka toimi tylsyydentorjuntana ja mielenvirkistyksenä. Reissu suuntautui Kolille. Päiväkin sattui olemaan sellainen, että luvattiin runsaita sateita. Mutta me nyt viis säätiedotuksesta. Niihinhän ei voi luottaa... No, johan alkoi kohta niitä pilviä kerääntyä, mutta me jatkoimme matkaa silti. Kolin suunnalla alkoikin sitten olla hyvin mustia pilviä, ja näkyipä oikein kunnon salamakin. No, mennään silti... ainakin ajellaan... Ja kun Kolilla nousimme autosta, otimme ne sateenvarjot mukaan, koska juuri tuli muutama pisara auton lasiin silloin. Kuitenkin ne mustimmat pilvet olivat väistyneet ja niitä sateenvarjoja ei tietenkään tarvittu lainkaan. Hattu olisi ollut tarpeen sieltä autosta ottaa mukaan, koska aurinko porotti loppumatkasta jo aika kuumasti. Ja sitten, kun olimme ajamassa jo poispäin Kolilta, alkoi sataa ihan kaatamalla! Hyvässä välissä siis Kolin vaaroja kiertelimme.

Ihan ensimmäiseksi poikkesimme menomatkallamme Kolinporttiin. Sehän on ison tien varressa oleva huoltoasema, jossa on myös matkamuistomyymälä. Se käynti jo piristi minua, vaikka ei mitään ostoksia sieltä voinut tehdäkään. Siellä liikkeessä on monenlaista mielenkiintoista ja moneen kukkaroon sopivaa hintaakin. Mielestäni kaikki on aina kallista, mutta ei sentään ihan aina. Huomasin siellä perinteisiä, sinisellä reunuksella olevia keittiöpyyhkeitä, joissa oli kirjottu monogrammi, hinta 10,50 e.  En pitänyt hintaa pahana. No, sitten näin upeita kirjottuja neule- tai huopatakkeja, yksinkertainen suora malli. Niitä oli mustia, valkoisia ja punaisia. Niitten hinta oli jotain 189 e... Se taas oli aika paha, mutta oli ne kyllä kauniita. Jäin miettimään, että itsekin voisi joskus yrittää kirjoa johonkin neule- tai huopatakkiin jotain.  Siellä oli myös ihan suomalaisia villasukkia. Oli käsinneulotttuja pipoja, talvisia, ja kesämyssyjä. Ja puusta tehtyjä esineitä. Oli myös koruja, astioita ja monenlaista sisustustavaraa.  Ja karkkeja. Kiva käyntikohde, vaikka rakennus onkin kovin tylsän oloinen. Ovella oli muuten sellainen lasten kolikkoauto. Siihen meidänkin kaksi neitokaista yritti päästä istumaan, mutta kumpikaan ei saanut enää koipiaan sopimaan autoon. Ovat siis kasvaneet sellaisista viihdykkeistä ulos.

Siitä sitten jatkoimme Kolin vaaroille. Ylhäällä oli parkkipaikat aika täynnä, mutta saimme paikan kuitenkin. Hissi vei meidät hotellin piha-alueelle. Se hissi onkin aika hurjan tuntuinen, jos inhoaaa korkeita paikkoja. Tuosta sitä tultiin ylös. Ja takaisintullessa alas, joka tuntui hurjemmalta minusta.

Hissistä päästyämme valkkasimme saman reitin kuin yleensäkin. Ensin menimme Ukko-Kolille  ja sitten Paha-Kolin kautta  Akka-Kolille.

Nuorimmat oli kuin varsat laitumella. Toinen ei ollut käynyt Kolilla koskaan ja toinenkin vain ihan pikkuisena. Maisema oli paikoin muuttunut, sillä siellä oli paljon kaatuneita puita. Talven 04/05 tykkylumet olivat saaneet sen aikaan.

Tässä ollaankin jo melkein huipulla. Alemmissa kuvissa vanhin neitokainen ja isäntä ihan siellä perinteisessä postikorttimaisemassa.

Ja sinne postikorttimaisemaan en minä suostunut menemään. Pysyin mieluummin ihan turvallisesti kallionkolossa toisen neitokaisen kanssa... Toinen nuoremmista kyllä pyrähteli sinne kalliolle menevillä portailla.

Tuossa yllä olevassa kuvassa oleva kohta ei tuntunut minusta niin pelottavalta. Johtunee kenties siitäkin, että siinä ei ole ihan paljas kallio jalkojen alla. On siis jotenkin turvallisemman tuntuinen olevinaan. Vaikka onkin Paha-Kolilta. Kuten myös alla olevat pari kuvaa.

Allaolevissa kuvissa ollaankin jo Akka-Kolilla.

Ja sitten tultiinkin takaisin hotellin ja luontokeskuksen pihaan. Siihen oli kiikutettu tuollainen.

Siihen päättyi kertomuksemme:)

Kukkasarja osa 2: Kultapiisku

Näitten aika on jälleen...

Bunkkerimuseossa

Tällä viikolla oli uusi käynti Bunkkerimuseoon. Hiukan epäonnisesta edellisestä käynnistä oli täällä: Pommikonekorsu ja bunkkerimuseo ja täällä: Eilen ei sujunut mikään. Nyt oli Bunkkerimuseo auki. Se on siis avoinna heinä- ja elokuussa siten, että on opastusta saatavilla ja bunkkeihin pääsee sisälle. Muulloinkin alueella voi kyllä kävellä, mutta oleellinen osa jää näkemättä - ja oppaan kertomat asiat kuulematta. Alueella voi aukioloaikana kävellä halutessaan ilman opastustakin. Me otimme tällä kertaa kierroksemme oppaan kanssa. Oppaana oli nuori kolmannen vuoden historian opiskelija. Käyntimme ei siis maksanut mitään ja lopuksi oli tarjolla kahvia, jonka maksu oli vapaaehtoinen.

Kierroksemme alkoi näiden ranskalaistykkien luota. Kun nämä aikanaan tulivat suomeen, luultiin ensin niiden olevan museoon tarkoitettuja... Eipä niin ollutkaan, vaan ihan sotatarkoituksiin nämä olikin lähetetty - 1800-luvun tykit!

Sitten oli vuorossa bunkkerit. Nämä olivat kuulemma valmistuttuaan aivan liidunvalkoisia. Luonto on nyt naamioinut ne. Aikanaan tarvittiin naamiointiverkkoa siihen tarkoitukseen. Kuvassa näkyy oviaukko, jossa olimme sadetta pitämässä silloin kesäkuussa täällä käydessämme. Bunkkerin seinät ovat yli kaksi metriä paksut! Ja koska ne ovat niin paksut, seinien kuivuminen on erittäin hidasta. Ne eivät kuulemma ole vieläkään täysin kuivat ja sen tähden bunkkerin katossa on pieniä "tippukiviä".

Sodan aikana bunkkeriin yrittäville vihollissotilaille oli varattu kaksi ikävää yllätystä bunkkerin sisäänkäynnin luo. Vasemmalla luukussa odotti kranaatti pudottamaista ulko-ovella odottavien vihollissotilaiden jalkoihin. Oikealla, aikanaan puskien peittämänä, piilossa ollut varauloskäynti sisäänkäynnin toisella reunalla. Jos ensimmäinen keino ei hätistänyt tunkeilijoita, oli olemassa tämä toinen, josta saattoi tulla vihollissotilaiden kimppuun...

tähystystornin portaat

ovi bunkkeriin

Bunkkerin aseistusta. Tämä liikkui ylös ja alas kampea kiertämällä. Ja oikeanpuoleisessa kuvassa samaan aseeseen kuuluva istuin. Siinä istuja saattoi siirtää asetta sivusuunnassa jaloillaan liikuttamalla. Kuvassa eivät näy ne panosvyölaatikot, joista panokset juoksivat aseeseen. Laatikot tyhjenivät minuutissa... Ase kuumeni ja sitä oli jäähdytettävä vedellä ja sitä varten oli vesijohto vedetty aseeseen.

Hyllyllä on vanha radio ja puhelin.   Viereisessä kuvassa rähjähtämätön ammus, joka on maahan pudotessaan vääntynyt. Yhdessä bunkkerissa oli näyttelyvitriinejä, joissa oli erilaista sodanaikaista tavaraa esillä ja tietoa esim. lottien työstä sekä esillä heidän käyttämiään vaatteita. 

eräs bunkkerin ovista

                                                                                                                                                                                                                                                                           

 Makuulaverit. Tässä bunkkerissa majaili 20 henkeä ja kaikkien makuupaikat olivat tässä. Tuohon 

mahtui nukkumaan puolet porukasta kerrallaan. Toiset olivat työvuorossa.

Paikan lämmityksestä huolehti tälläinen kamiina.

Viihdykettä vapaa-ajalle tarjosi radion ja shakkilaudan yhdistelmä.

Tässä bunkkerissa oli oma kaivo. Vettä pumpattiin kuvan vasemmassa yläreunassa olevaa puuvartista vipua kääntelemällä. Keskellä kuvaa oleva puuvartinen kampi puolestaan oli raittiin ilman saantia varten hätätilanteessa. Sillä voitiin turvata alakuvassa olevaa asetta käyttäville raitista ilmaa kun näillä oli naamarit kasvoillaan. 

Raudat bunkkerin ulkoseinällä ovat naamiointiverkkoa varten. 

Ylläolevan luukun edustalle ei olisi kannattanut joutua... Se oli suunnattu lähistöllä olevaa vesialuetta kohti, josta vihollissotilaat olisivat paikalle tulleet. Viereinen kuva bunkkerin katolta. Alla juoksuhautoja. Niiden puuosat lahoavat nopeasti, jopa kahdessa vuodessa. Niitä uusitaan aika ajoin ja nytkin oli eräässä kohdassa uusa rakenteita tekeillä.

     

Panssariestetettä

Pansariestettä on tässä kahdessa rivissä, mutta jossakin sitä on jopa nelin- tai viisinkertaisia rivistöjä. Näistä kivistä on näkyvissä vain 1/3, loput ovat maan povessa. Tämän jonon jatkona  oli puskien piilottamana myös ovelampi panssarieste: oja ja matalammat kivet. Panssarivaunu saattoi ajaa ojaan ja kallistua sinne. Eteneminen pysähtyi siihen. Näitä panssariesteitä tehtiin hieman erilaisia versioita kun rintamalla saatiin kokemusta niiden toimivuudesta.

 Tämä bunkkerimuseon alue oli suunniteltu Joensuun puolustamiseen.  Onneksi sitä ei tositoimiin tarvittu!

Leirillä Nurmeksen Höljäkässä

Minä ja tytöt olimme viikonlopun seurakuntamme järjestämällä lastenleirillä Nurmeksen puolella, Höljäkässä, lähellä Lieksan rajaa. Paikka oli entinen metsätyömieskoti, nykyisin  Koivurinteen Eräkartano nimeltään. Siitä löytyy tietoa tästä (katso linkki).

Leiri alkoi perjantaina aamupäivällä ja loppui sunnuntai-iltana. En ole mitenkään innokas leiri-ihminen, mutta koska toinen pienemmistä neitokaisista ei luultavasti olisi lähtenyt sinne muuten, niin päätin minäkin mennä. Ja sitten minua ja vanhinta tytärtä pyydettiin sinne töihinkin. Ensin oli puhe vähän keittiöhommeleista, mutta sitten olikin tarvetta enemmän ryhmänohjaajista. Niin me kaksi sitten olimme ryhmänohjaajina kahdelle oman perheemme jäsenelle ja kahdelle vieraalle lapselle. Hyvinhän tuo leiriaika meni  kuitenkin, vaikka sinne lähteminen ei niin helpolta tuntunut. Viimeksi olimme leirillä tyttöjen kanssa kolme vuotta sitten ja paikka oli silloin toinen. Tämä paikka oli leirinpitoon aika sopiva minusta. Kaikille oli tilaa sisällä yöpymiseen muutaman hengen huoneissa. Minä ja tytöt oltiin ihan omalla porukalla yhdessä niistä. Toinen ryhmämme vieraista tytöistä kävi nukkumassa yöt sukulaisissaan ja toinen nukkui leirillä olleen sukulaisensa kanssa samassa huoneessa.

Leirin ohjelmassa oli myös poniratsastusta halukkaille. Nuorin ratsastaja lienee ollut alle 2-vuotias, mutta innokas jo hevosten perään:) Tyytyväisenä ratsasti äitinsä pidellessä hänestä kiinni. Uintia ja saunomista oli lauantaina. Se oli eri paikassa, Lieksan puolella. Kylmän  sään vuoksi läheskään kaikki eivät uineet. Eivät meidän neitokaisetkaan. Ruokailusta joku lapsi totesi, että "joko taas on ruoka...", eli keittiössä ollut väki sai olla puuhassa:) Ja vierailipa leirillä kristityt motoristitkin eli ryhmä Gospel Ridersin jäseniä moottoripyörillään. He jakoivat kaikille leiriläisille motoristiraamatut. Raamikset oli tärkeä osuus leirin ohjelmaa. Ja lipunnosto ja illalla lipunlasku kuuluivat myös päivään. Eräässä lipunnosto- tai laskutilanteessa leirin johtaja puhui siitä, kuinka jokainen on ollut Jumalan suunnitelmissa jo kauan ennen kuin vanhempamme tiesivät meistä mitään. Hän korosti myös sitä, että kukaan meistä ei ole "vahinko", vaikka joku niin sanoisikin. Eräässä aamunavauksessaan samainen leirin johtaja luki Psalmin 139. Siinähän on tärkeänä asiana se, että Jumala näki meidät jo idullamme ja meidän päivämme olivat kaikki suunnitellut, ennenkuin ainoakaan niistä oli tullut. Jumala näkee näkee meidät nytkin, olemme me missä hyvänsä.

Nukkumajärjestelyistä vielä senverran, että minä ja vanhin neitokainen nukuttiin vain muutaman vuoden vanhoissa, aikanaan uutena ostetuissa makuupusseissa, mutta nuoremmat neitokaiset nukkuivat oikein retromakuupusseissa. Tuo sininen on minun vanha makuupussini 70-luvun puolivälistä. Tuo vihreä on ostettu joskus täällä asuessa kirpparilta. Eikä se varmaankaan ole tuota sinistä nuorempi, luulisin. Itseasiassa nuo vanhat pussit vaikuttavat paremmilta kuin ne uudet. Uudet ovat ohuita kesämakuupusseja ja täysin ryhdittömiä ja liukkaita.

Kuva otettu kotona

Tässä vielä pari kuvaa 70-luvulta. Minä ja siskoni saatiin molemmat makuupussit. Sisko sai punaisen ja minä sinisen. Kuvassa ystäväni ja siskoni sekä meidän makuupussimme. Lieneeköhän makuupussit saatu sinä kesänä, kun niitten kanssa pihalla touhutaan. Tosin olihan meillä aina välillä telttakin pihalla ja siinä nukuttiin.

Oi, niitä aikoja...

Ällistyttävä kirppiskäynti

Kävimme tänään Hengitysyhdistyksen kirpparilla. Veimme pöydällemme, joka meillä on nyt toista viikkoa, tavaroita lisää. Samalla tuli katseltua tietysti muittenkin pöytiä. Toiseksi nuorin neitokainen huomasi junioreille tarkoitetun englannin kirjan. Myöhemmin kävi ilmi, että siellähän oli koko kielikurssi kirjoineen, joten nyt neitokainen saa sitä haluamaansa englantia opetella lomahuvinaan. Minä huomasin ulko-oven pielessä isot pahvilaatikot, joissa oli vaatteita. Niissä luki, että siitä saa ottaa. Ja nämä siis ovat niistä  ilmaislaatikoista löytyneet vaatteet. Kaikki muut minulle juuri sopivia, paitsi tuo mustapallollinen mekko, joka on isommalle ihmiselle tehty.

Melkein kaikista oli tuotelaput leikattu pois, paitsi tuosta nykytuotantoa olevasta puolihameesta. Alushameessa myös oli kokolappu paikallaan. Alushameeseen oli muuten leikattu molempiin kylkiin sivusaumojen viereen viillot, joita ensin ihmettelin. Sitten tajusin, että sillä oli saatu hieman lisää     tilaa, kun oli tullut pieneksi. Minulla oli aikanaan joku tuontapainen kokoalushame. Olenkin harmitellut joskus sitä, että olin laittanut pois sen. Kiva kun sain nyt tämän.

Mustapallollinen mekko on hyvin paksua, hieman joustavaa materiaalia. Jotain polyesteriä oletan.

Ohutta ja joustamatonta (polyesteriä?) oleva mekko. Liehukekaulus, jossa lisänä solmittavat nauhat. Vyötäröllä kuminauha.
Sen alle tehty nurjalle käänne mekon lyhentämiseksi.

Ryppypuuvillainen pusero on jonkun itsetekemä. 

Nykytuotannon hame. Merkki Arcade. Edessä liehuke.  Kuva poikittain. 

Crimplene-mekko. Ei tehdastekoinen. Mekkoon kuuluu myös vyö.

Tehdastekoinen crimplenemekko. Siinä on alunperin ollut vuori, mutta se on leikattu irti, kuten kuvastakin näkyy.

Kun otin nämä vaatteet sieltä kirpparin laatikosta, ajattelin etteivät ne minulle käy. Toisin kävi. Nämä kaksi alinta sopivat kenties parhaiten. Aika näyttää kuinka ne tulevat olemaan käytössä. Ehkä niistä joskus lisää juttua.

Isäntäkin muuten teki löytöjä tänään. Hän löysi kansioita, joissa oli mielenkiintoisia postikortteja. Siellä oli mm. paljon Sarah Kay -kortteja. Minulla oli nuorena sitä sarjaa juliste. Saattaa olla vieläkin tuolla varastossa. 

Sukukokouksessa

Käytänpä taas tilaisuutta hyväkseni ja kyllästytän harvoja lukijoitani pohdinnalla sukulaisuudesta....

Eilen oli siis sukukokous Joensuussa Pakkahuoneella.  Suvun nimestä voi kehitellä arvoituksen: se merkitsee leipää. Suvun vaakunassakin on uunissa paistuvan leivän kuva...  Meiltä oli siellä isäntä, tytöt ja minä. Toiseksi nuorimmalla on ollut kiinnostusta sukulaisiinsa muita enemmän. Ehkä hänellä on siinä jotain samaa, kuin minulla oli lapsena, että kaipaa saada sanoa, että nämä ovat minun sukuani... No, sinne sukukokoukseen mentiin varsinkin tämän kyseisen neitokaisen kiinnostuksen takia. Edellisen kerran olimmekin siellä kai silloin, kun hän oli kokouksen nuorin osanottaja kuuden viikon ikäisenä.

Ensin nämä nuoremmat neitokaiset näyttivät hieman pitkästyneiltä kokouksen virallisen osuuden aikana. Eiväthän ne tili- yms. asiat jaksa aina aikuisiakaan kiinnostaa. Paikalla oli ikäänkuin kolmea eri sukuhaaraan kuuluvaa väkeä. Jossain vaiheessa neitokainen kysyi minulta, että ovatko nämä kaikki hänen sukulaisiaan? Vastaus ei ollutkaan ihan yksinkertainen. Samaan sukuseuraan, saman sukunimen perusteella kuuluu yksi sukuhaara, jonka sukulaisuutta ei ole kyetty todistamaan. Kaksi muuta sukuhaaraa ovat kyllä samasta henkilöstä lähtöisin.  Jäin miettimään siinä sitäkin, että useimmilla kokouksen osanottajista kuitenkin on yhteinen esi-isä. Ei kuitenkaan kaikilla. Kuten ei minullakaan, eikä muilla puolisoina sukuun tulleilla. Silti mekin siihen nyt kuulumme. Ja sekin sukuhaara, jonka sukulaisuudesta ei olla varmoja, kuuluu kuitenkin samaan sukuseuraan.

Isännän lähempää sukua siellä oli ainakin pari serkkua ja heidän perhekuntalaisiaan. Näistä eräs oli meidän nuorimmaistamme muutaman vuoden nuorempi tyttönen, jonka kanssa tytöt viihtyivät hyvin loppuajan. Käsi kädessä kävelivät tyttöset Taidemuseon näyttelyä katsomaan, joka oli myös ohjelmassa. Oli mukava, että tytöt tapasivat toisensa.

Sukukokoukset ovat jännä asia. Sitä odottaa tapaavansa sukulaisia, mutta sitten itse tilaisuudessa ei välttämättä rupeakaan puheisiin ihmisten kanssa niin kuin etukäteen kuvittelisi. Onkin olevinaan montaa asiaa, jotka voivat estää käymästä puheisiin. Voi olla, että ollaan vähäpuheisia, koetaan monenlaisia vierauden ja erilaisuuden tunteita, eikä uskalleta sitten käydä puheisiin. Ja saattaa olla, että se toinen kokee juuri samoin, eikä myöskään käy juttusille. Semmoisia me  usein käytännössä ollaan. Lapsilla se on mutkattomampaa ja aikuisenkin on monesti helpompi alkaa juttusille lapsen kanssa.

Eikös meitä kauan sitten käsketty olemaan vähän niinkuin lasten kaltaisia...

Maitopurkkitiilet

Nuorimies teki eräänä lomapäivänään pienen tiilentekokokeilun. Olimme jo aiemmin ottaneet muutamia maitopurkkeja talteen tämäntapaista projektia varten. Hän sekoitteli ämpärissä betonisatsin ja täytti muutaman käsillä olleen purkin betonilla. Sitten purkit jätettiin pihalle kuivumista odottamaan. Muutaman päivän päästä isäntä tutki, miltä tiilet näyttävät ja irrotti yhdestä maitopurkin. Se lähti hyvin irti repimällä. Ei siis ollut betoni tarttunut purkkiin kiinni.

Näistä tuli oikein hyvät:) Sileät ja hyvänäköiset muutenkin. Näitä on nyt aikomus tehdä lisääkin. Eli nyt ei maitopurkkeja litistellä pahvinkeräykseen, vaan otetaan kokonaisena talteen tiiliprojektia varten.

Ja tässä isäntä kahden vanhemman kanssa lähdössä kaupunkia kohti. Tiilentekijän loma loppui...

Neitokaisen kanssa isännällä onkin alkanut oma projektinsa. Isäntä antaa ajo-opetusta tyttärelle ajokortin saamista varten. Isäntä opetti aikanaan nuortamiestä myös. Onneksi edellinen ajo-opetuslupa oli vielä voimassa.

Kukkasarja osa 1: Maariankämmekkä

Yli kymmenen vuotta sitten piirsin pieniä kukkakortteja. Osa kukista oli jo aivan vanhoja tuttuja. Osa uudempia tuttavuuksia, joista saattaa sanoa, milloin oppi sen tuntemaan.

Täällä oppimani on Maariankämmekkä. Kun ensi kertaa näin sen tuolla metsässä, ihmettelin kasvia, jonka lehdissä näytti mielestäni olevan joku kumma pilkkutauti... Mutta kukka oli kaunis. Siitä tuli mieleen orkidea. Kasvikirjastahan kasvin nimikin selvisi. Ja oli hauska havaita, että kasvin lehdet olivatkin juuri sellaiset kuin niiden kuuluikin olla.

Maariankämmekkä