Pieniä ompelujuttuja

Vaihteeksi ompelukonehommia. Ensin tosin ei meinannut ne hommat luistaa, kun trikooneulan jälki oli kamalaa; tuli reikäistä. Vaihdoin neulan, mutta ei auttanut. Seuraavana päivänä otin samasta paketista sen neulan, josta arvelin, etten sitä vielä ollut kokeillut, ja sillä tuli kunnon jälkeä.

Olikin onni onnettomuudessa, sillä jos ompeluni olisi ekalla kerrralla onnistunut, olisin toteuttanut tyttöjen hameiden korjauksen (eli kuminauhakuja uusiksi) tylsemmällä tavalla. Ehdinpä minäkin jo huokaista tuonne ylöspäin Marumummelin tapaan, että kone tulisi kuntoon, ja tulihan se:) Nyt muutin suunnitelmaa ja laitoinkin leveän valkoisen resorin. Resorit ovat poolopaidan kauluksia ja sopivat sellaisenaan tyttöjen vyötärölle:)

Nuo tyttöjen hameet olivat joskus hihattomia kokohameita. Kun ne tulivat pieneksi, leikkasin ne kainaloiden alta poikki ja laitoin vyötärölle kuminauhan.

Toinen ompeluprojektini poiki edellisen homman onnistumisesta. Kaivelin laatikoitani ja huomasin nuo pitkät hihat, (joista toiseen testasin edellisenä päivänä trikooneulaa) sekä kangaskaistaleen, joka on jonkun mekon helmasta varmaankin (meille jostain tilkkupussista tullut). Mietin, että mitähän niistä saisi. Muutakin tilpehööriä laatikossa oli, mutta nämä käytin nyt. Otin sitten kaapistani pisimmän t-paitani ja värkkäsin näistä tätä.

Kun olin saanut yhden hihan paikalleen, muistin ja näin omin silmin, miksi olin ne hihat pois leikannut... tiukat makkarankuoret.  Tässä muuten linkki juttuun, mitä tuli saman paidan yläosasta ja helmasta: Mekko t-paidoista.  No, jatkoin hommaa silti. Helmaan sain harsittua rypytetyn kaitaleen ja kokeilin peilin edessä miltä näyttää. Helman kaitale näyttää tässä kuvassa ihan kivalta... mutta minulle se ei kuitenkaan sopinut.  Ehkä sen olisi voinut saada helmaan niinkin, ettei se olisi ollut niin leveällä, mutta en olisi tykännyt siltikään ja poistin kaitaleen. Saa nähdä pysyvätkö nuo hihat paikallaan. Jos tuota en noin käytä, niin ne saa helposti pois sitten.

Joku lintu tuossa kai on, mutta melko haalistunut jo. Kirppikseltä ostaessa jo oli tuollainen. Paidan väri on suunnilleen tuollainen viininpunainen kuin tuossa kauluskuvassa.  Paidan kaula-aukkoon olin samana aamuna laittanut kuminauhan, koska se oli turhan avara.

Talven jäljiltä

Kiva päästä kävelemään taas lähes lumettomaan metsään.

Vielä löytyi kallionkoloista jäätäkin. Kuvassa allaolevakaan ei näytä oikein miltään, mutta luonnossa se oli kuin taideteos. Vielä kun olisi saanut ne tippuvat vesipisaratkin kuvaan.

Jäätähän tuollakin kolossa pilkistää.

 Rotkon pohjalla oli ankean näköistä. Eipä tehnyt suolle mieli kävelemään.

Kallioilla sen sijaan oli kyllä mukavaa kuljeskella - itsekunkin. Kunhan vain varoi liukkaita rinteitä. Tulihan sitä muutaman kerran varoiteltua niistä.

Kaatuneen puun juurilla ei paljon kasvutilaa ole ollut.

Tämmöisiä ei tehometsätalous suosi, mutta täällä tämä saa olla.

 Palamisen jälkiä täällä näkyy useissakin kannoissa.

Vain kuoret jäljellä

Suuren otuksen jäljet

 Onneksi otin kameran mukaan, kun sunnuntaikävely metsässä antoi tämmöiset kuvattavat.

Tässä muutama päivä sitten sain ystävältäni tekstarin, että Lieksassa on jo kuvattu karhu tallustelemassa, eli herätty on. Ihan kiva - karhulle. Mutta ei niin meille. Ainakin on mielessä, että niitä tuolla voi olla, vaikka ei itse niitä näkisikään. Ja  nämä tallustelut oli vähän runsaan sadan metrin päässä pihasta. No, eivät ihan tuoreita olleet, joten mekin jatkoimme metsässä tallustelua. Seurasimme jälkiä vähän menosuuntaan, mutta sitten enemmänkin sinne, mistäpäin ne tulivat. Tiellemme tullessa ne katosivat. Osittainhan maa on sulaa.

 

Lähdimme etsimään  entisiltä kulkupaikoilta rotkon suunnasta, mutta emme enää jälkiä nähneet. Jäimmepä sitten muuten sinne kuljeskelemaan ja katselemaan paikkoja talven jäljiltä.

Minun sieluni hymyt - vastaus blogihaasteeseen:)

Sain taannoin Kotipoluilta -blogista haasteen, jossa oli tarkoitus miettiä onnellisuuden/kiitollisuuden aiheita omassa elämässä. Aihe oli hyvä, mutta silti se tuntui vaikealta. Mikä ihme siinä onkin, että valittamiseen ei ole vaikeutta, mutta kiitos tuntuu vaikealta aiheelta... Nyt tuntui "passelilta" hetkeltä ruveta tämän aiheen kimppuun. On mieli vähän tyynempi, vaikka niitä erilaisia "pilviä" jatkuvasti taivaalla purjehtiikin. Nautitaan nyt tästä "auringon pilkahduksesta".

Olipas pitkät alkusepustukset. Nyt sitten niitä kiitollisuudenaiheitani:

Lapsuuteni perhe. Äiti, isä ja sisko. Vaikka oma perheeni ei ollut niin turvallinen, kuin monilla kommentoineilla Kotipoluilta-blogissa, niin tiedän, että vanhempani rakastivat minua. Ja sisko - tuo vanha kaveri ja kiistakumppani - on myös hyvä ystäväni.

Ystäväni lapsuudessa ja nyt.  Sisko jo tuli mainittua. Sitten oli - ja on edelleen - se lapsuudenystäväni, jonka kanssa olimme  erottamattomat ja jonka kotona niin usein sain viettää hauskoja hetkiä. Eräs ystäväni on myös serkkuni. Olemme jotenkin samalla "aaltopituudella" hänen kanssaan. Ja nyt aikuisena olemme olleet yhteyksissä hyvinkin paljon ja hänen lapsensa ovat tärkeitä omille lapsilleni. Ja muitakin ystäviä toki oli - ja on. Ei heitä kovin montaa ole, mutta ei ole tarviskaan. Nyt ovat tulleet mukaan myös kivat "blogiystävät".

Sukulaiset. Lapsuudessa minulla ei ollut kovin usein tilaisuutta nähdä sukulaisia. Sellaiseen oli mahdollisuutta kerran kesässä. Niinpä minulle jäi isovanhemmat esimerkiksi kovin tuntemattomiksi, paitsi se isoisä, joka oli isovanhemmistani nuorin. Omien lasteni kanssa on aika sama tilanne. Siispä tärkeitä ovat olleet vierailut myös heidän tätiensä luona ja niitä reissuja he kovasti aina odottavatkin. Kuten itsekin aina omissa "tätilöissäni" tykkäsin käydä.

Seurakunta. Entisen kotipaikkani seurakunta oli minulle hyvinkin tuttu. Olinhan siellä lapsena ollut pyhäkoulussa ja kerhoissa. Ja kulkenut usein äidin mukana ihan tavallisiin jumalanpalveluksiinkin, joita helluntaiseurakunnissa "kokouksien" nimellä kutsutaan. Äiti vei meitä myös seurakuntamme lastenleireille. Jonka mahdollisuuden olen myös omille lapsilleni halunnut antaa. Nytkin on tiedossa oman seurakuntamme järjestämä lastenleiri ja sitä nuoremmat jo innolla odottavatkin.

Oma perhe. Se on suuri lahja! Ja nyt eniten läsnä arjessani.  Heistä olen erittäin kiitollinen, puolisostani ja lapsistamme. He tuovat elämääni iloa ja piristystä (jos kohta vaivaakin:) Eilenkin illalla tuumin, että saan olla kyllä usein se ikävä akka (siis omasta mielestäni), joka patistelee, kieltää, käskee, utelee ja torppaa vaikkapa mukuloitten ostohankkeita... mutta jota myös kovasti kaivataan, jos vähän aikaa olen poissa. Paras päivä on sellainen, kun koko sakki on koolla.

Rauhallinen asuinpaikka metsän keskellä. Saa mennä ulos rauhoittumaan ja puhua asiansa Jumalalle siellä metsän hiljaisuudessa. Ja samalla ihailla Luojan töitä siellä.

Olen aina välillä miettinyt mitä onni on? Jos minulta olisi muutama päivä sitten kysytty, olenko onnellinen, olisin sanonut etten ole. En siis tuntenut itseäni onnelliseksi. Jos onni on joku tunne,  vain harvoin sitä tunnen. Onni voisi olla tyytyväinen, rauhallinen mieli; lepoa Luojansa käsissä, olosuhteista riippumatta, tuntui miltä tuntui.  "Mainen onni vaihtuvainen, on kuin varjot kuutamon..." sanotaan yhdessä laulussa. Tuleepa mieleeni sekin raamatun jae: "Onnellinen sinä, sinun käy hyvin:" 

Mutta kohta tulee kesä, ja vanhan lastenkirjan lorun sanoin: 

"Kesätuuli lämmin lauha. Ympärillä onni, rauha. Näin kun olla saisi aina, ettei huoli mieltä paina!"
(kirjasta Pepi, Popi ja Pupi. Mieheni siskon vanha kirja.)

 Sitä odotellessa:)

Kapinassa kadonneita ja Ameriikkaan menijöitä

Sisällissota, kapina, vapaussota... Mitä nimeä kukin nyt niistä ajoista käyttääkään. Sitten myös paikat Vesilahti... Amerikka... Nämä kaikki ovat sellaisia sanoja, jotka tuovat minulle mieleen ajan noin sata vuotta sitten. Tiedän toisen mummuni veljien olleen punaisten vankileirillä ja samaisen mummun toisten veljien lähteneen Amerikkaan.


Mummuni lapsuudenperhe on oiva esimerkki sen ajan isommista asioista. Kaksi vanhinta poikaa lähti Amerikkaan. Kaksi keskimmäistä lasta (joista toinen oli mummuni) perusti täällä kotimaassa perheen. Kaksi nuorinta poikaa olivat sisällissodan touhuissa mukana punaisten puolella. Toinen heistä tuli vankileirillä ammutuksi ja vankileirillä kuoli toinenkin. Heidän kohtalonsa oli pitkään epäselvä.   Ja sitten näitä sisällissodassa kadonneita, kuten myöskin Amerikkaan menijöitä, julistettiin kuolleeksi vuosikymmeniä myöhemmin... Löysin kerran kirjastosta yhden kirjan, joka käsitteli sisällissodan kohtaloita. Kirjassa oli muutamia esimerkkejä siitä, kun kadonneiden kohtaloita yritettiin selvittää vuosia myöhemmin ja omaisilta vielä tietoja kyseltiin.  Siitä löysin yllättäen mummuni nimen. Hän oli nimittäin joutunut vuosia sisällissodan jälkeen nimismiehen kuulusteltavaksi veljensä kohtaloon liittyen. Hän ei tiennyt veljensä vaiheista katoamisen jälkeen.

Mummuni etualalla toinen oikealta ja isoisäni hänen vieressään.

Amerikkaan menijöistä tiedän sen, että toinen muutti suomalaisen nimensä Victor Kentiksi. Sen ajan nimikäytännöt hankaloittavat tietojen etsintää, sillä se nimi, joka henkilöllä syntyessään oli, ei välttämättä olekaan se, jolla hänet myöhemmin tunntetaan. Nimi otettiin usein ihan talon mukaan. Minäkään en saanut aikanaan mitään kelvollista tietoa esiin näistä mummuni Amerikkaan menneistä veljistä niillä nimillä, joilla he lienevät alunperin olleet. Sama oli vankileirillä olleiden suhteen. Vasta kun sain virkatodistuksesta lukea mitä nimeä toinen oli käyttänyt, alkoi kohtalokin selvitä paremmin. Sotasurmaprojektissa joitakin vuosia sitten kerättiin tietoa sodissa kuolleista. Toisen vankileirillä olleen löysin helposti sillä uudella nimellä tiedostoista. Toinen oli vähän epäselvempi tapaus, mutta luulen onnistuneeni siinäkin, kun oletin hänen käyttäneen samanlaista sukunimeä kuin veljensäkin ja paikkakuntahan oli tiedossani.

Olin vuosituhannen vaihteessa todella kiinnostunut sukuselvityksistä yms. Silloin tilasin muutamia virkatodistuksia kalliilla hinnalla kirkkoherranvirastoista. Lisääkin olisin tarvinnut, mutta tilaamatta jäivät. Tavallaan nämä asiat kiinnostavat edelleenkin, mutta ovat kuitenkin painuneet johonkin vähän pinnan alle, kuten niin moni muukin aiemmin kiinnostanut asia.

Mutta olisi kyllä kiehtovaa tietää, onko jossain "rapakon takana" kyseistä sukua. Toisella sinnne menneellä mummuni veljellä ainakin oli perhe. Sodassa kuoli kai joku poika ainakin. Tuon yllämainitun "Victor Kentin" kanssa tätini oli kuulemma jossain vaiheessa ollut kirjeenvaihdossa, mutta ei niistäkän tiedoista ole enää mitään tallessa. Taitaa jäädä vain mielikuvitusta kiehtomaan nämä arvoitukselliset seikat. Sitä saattaa olla ihmisillä sellaisiakin sukulaisia, joista ei olla lainkaan koskaan kuultukaan.

Tässäkin yllä eräs kuva, jonka henkilöiden nimistä en ole tietoinen. Samalta suvulta peräisin kuin ylempänäkin ollut kuva, joten isäni sukulaisia lienevät.  Arvailen vain onko siinä kenties mummuni tai tätejäni. Ulkonäöstä ja kuvauspaikasta sitä yrittää jotain päätellä, mutta muuta varmaa ei ole kuin epävarma.

---

Minulla on  ollut tämä juttu puolivalmiina tekeleenä jo jonkin aikaa. Olin jo melkein unohtanutkin sen, mutta kun tänä aamuna ystäväni kanssa viestittelimme menneitten aikojen asioita, niin tuli siinä Amerikkaan menijätkin esiin. Ja niinpä muistin tehdä tämänkin jutun valmiiksi, joka sai alkusysäyksensä jo Mikkelin jalkäväkimuseossa käydessämme.

Arvontamuistutus! Mekko ja vintagekorvikset

Huomisiltana  päättyy päättyy toisessa blogissani arvonta, jossa on mahdollisuus vintagekorviksien tai mekon voittamiseen. Arvonta on tarkoitettu kaikille halukkaille ja siihen pääsee tästä linkistä:

 Blogiarvonta: vintagekorvikset ja mekko  

Entinen kotikunta - koskaan et muuttua saa...?

Entinen kotikuntani - Pomarkku.  Kävimme siellä pääsiäisen aikaan ja reissun pääasiana oli äitini tapaaminen. Siskon perheessä yövyimme. Nyt kuitenkin haluan tuoda esiin  ajatuksia, joita entinen kotikunta minussa tällä kertaa herätti. Jo kirkonkylää lähestyessä tuttujen paikkojen näkeminen herätti ajatuksia; tuossa oli sitä, tuossa tätä, tuosta on puut hävinneet, tuolla joskus kävimme... jne. Ainahan se tietysti sellaista muistelua on, mutta jotenkin se otti nyt lujemmalle.

Lähestyin entistä kotikuntaani pohjoisesta käsin. Ojakorvessa puutyöfirman kylttiä ei enää näy ja erään ystäväni kotiin johtavan tien alkupää on puista paljas nykyisin. Lähellä kirkonkylälle kääntymistä yksi on sentään pysynyt: Shell. Yllättävästi sen siinä yhä oleminen tuntui mukavalta.  Kävinhän siinä joskus lapsena isän kanssa ja mieleeni on jäänyt joku hämärä,  kaukainen näkymä, kun taksiautoilija Eemeli Mäensivu oli pihassa vanhan autonsa kanssa. Hänen pojistaan ja jälkikasvustaan kasvoi myös autoilijoita. Yhdelle hänen lapsenlapsistaan myin moponi, kun itse siirryin autoa käyttämään.

Minä ja Tunturi super sport

Ensimmäinen autoni  Datsun 100 A  on kuvassa etualalla. Kuva 80-luvun alusta.

Allaoleva kuva kerrostalokaksiomme olohuoneesta. Alla näkymä parvekkeelta. Kuvan valkoinen auto on Passat Variant ja se oli minun toinen autoni.

Jotain uuttakin kirkonkylällä oli: monitoimitalo. Jos asuisin siellä nyt, se tuntuisi varmasti hyvälle ja tuntui se sikäli nytkin, ettei ole vain pelkää häviävää, vaan uuttakin tulee ja vielä kuntalaisten yhteiseksi hyväksi. Silti minua ilahdutti nähdä siinä kentän kupeessa vielä se vanha katsomokin. Pusikoita ei kentän laidalla ole enää aikoihin ollut. Joskus liikuntatunnilla jäin juoksuradalla  viimeiseksi, vaikka kuinka nopeasti yritin juosta... Ja mukava oli huomata vanhan grillin olevan vielä paikallaan tien toisella puolella. Siitähän sitä siskon kanssa käytiin useinkin irtokarkkeja ostamassa. Usein ostimmme sen valmiiksi pakatun pussin.

Allaolevien kirkkojen kupeessa sitä on tullut asuttua pitkään. Ja kuljettua kirkkoja kiertäviä teitä. Usein saatoin oikaista kirkkomaan läpikin tai kuljeskella siellä muuten vain.

No, sitten en tainnut muita paikkoja kovin ehtiä ajatellakaan erityisesti, kun olimme jo kaupan, eli Salen, pihassa. Sen nimi taisi joskus kauan sitten olla Pomari? Ihan nimikilpailun tulos kumminkin. Siinä pihassa oli ennen linja-autoja paljonkin yhtäaikaa. Matkahuolto sijaitsi siinä ja kaupan seinässä on yhä se luukku, josta rahdattiin tavaraa. Kenkätehtaan laatikoita näkyi välillä olevan lähtöä odottamassa. Entäpä itse kauppa sitten. Lihatiskin takana  oli muinoin montakin myyjää punnitsemassa  ja siivuttamassa ja paperiin käärimässä  makkaraa jonottaville perheenemännille. Joskus kaupassa oli jopa  rautaosastokin.

 

Ja sitten sinne  äidille. Siellä äidin seinällä muuten on vielä se iso peili, jonka mainitun kaupan rautaosastolta joskus kauan sitten ostin ja jonka kantamalla kotiin laahasimme. Hänen nykyinen kotinsa sijaitsee suunnilleen siinä missä ennen oli joku pikkuruinen lato tms,  kun ipanoina kuljimme ystäväni kanssa siitä oikopolkua tien vierustaa kotiin ja kouluun.  Olemme asuneet ja kulkeneet ylläkuvattujen kirkkojen ympärillä. Kun äidillä ollessamme kävimme välillä kävelemässä, menimme patosillan yli. Se pelotti yhtä neitokaisista. Minuakin se pelotti joskus. Ja kivisillasta  piirsin joskus jonkunlaisen kuvankin. Ilahduttava havainto oli, että eräs vanha, perinteikäs talo oli korjattu, eikä hajotettu. Edellisellä kerralla olin nähnyt sen kauheana raasuna, josta oli riisuttu kaikki ja pelkäsin sen tulevan puretuksi. Sen talon molemmin puolin tuli kuljettua koulumatkoilla. Kävelimme sen ohi kaupalta päin ja muistelin, että syreeniaita joskus kauan sitten suojasi pihaa isomman tien sivulta, joka nyt on avoin. Ja talon takana, pienemmän tien vieresssä, oli juhannusruusuja, joita siinä on kai yhä.

Halusin kävellä koulua katsomaan. Halusin kehuskella lapsille isommalla koulullani ja näyttää missä minun luokkani olivat, missä oli kirjasto jne. Heitä kuitenkin kiinnostivat tietysti enemmän pihan liukumäet ja vastaavat. No, muistelin sitten päässäni vain, kun olin muutaman; "tuossa oli...", heille huudellut.  Pyörätelineet eivät enää ole sillä "kirjastosivulla" eikä siinä vieressä olevalla kukkulalla enää näytä olevan sitä kellarinaukkoa, joka oli pelottavan kiinnostava. Toisella puolella koulua kävin katsomassa alaluokkien ovea. Roskiksia oli yhä siellä, minne ennenkin jätteet vietiin. Muutama vanha autotallikin oli vielä. Silloin kauan sittenhän niitä oli vain joku siinä,  ja sitten tehtiin lisää. Ja nyt on vähenemisen aika...  Kolmikerroksinen, hyvännäköinen opettaja-asuntola oli täysin tyhjä. Se teki surullisen vaikutelman. Ennen täynnä opettajien perheitä. Mekin alaluokalla aina teimme kujan opettajaa varten, kun hän aamulla kotoaan saapui ja siitä välistämme sitten kulki.  Ja koulun pihalla joka suuntaan katsellessa tulee jotain mieleen. Koulun naapurissa olevasta talosta haettiin joskus meille koira, Tessu. Koulureittimme on kasvanut täyteen taloja, paikoille, joilla ennen oli vain ruohoa. Yksi ojakin siinä mäen alla ennen oli, jokea kohtia, ja sen varrella joku saunarakennus, unholaan painuneet nekin.

Kouluni. Kirjaston lastenosasto oli tuon ison ikkunan kohdalla.

Tunnelma oli minulle  nyt jotenkin alakuloinen. Se alakulo oli ihan vain minun ongelmani. Varmasti sää ja kelitkin tekivät siihen osansa. Kesällä tunnelma olisi ollut toinen, kun olisi ollut vihreyttä ympärillä. Ei siellä muuten noin lumetonta vielä ollut. Kaikki tämän jutun kuvat on otettu jo kauan sitten. Kaikesta noin muutenkin on jo niin kauan, että sitä on nähnyt monenlaista kylällä tulevan ja menevän. Sitä mieluusti näkisi vanhojen paikkojen pysyvän itselle tutunnäköisinä. Kai se on jonkinlaista yritystä pitää kiinni menneestä.  Mutta  eihän mikään pysy ennallaan. Jos asuisin siellä, niin kyllä mieluusti sitten näkisin jotain uuttakin tapahtuvan, kuten nyt se monitoimitalo vaikkapa:)

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty

Erityisesti minua sykähdytti pääsiäisen aikaan eräs kohtaus ruokakaupassa. Neitosilla oli rahat mukana, kun kerran ostoksia aikoivat tehdä. Siinä omien ostoksieni lomassa käännyin katsomaan, että missä nuoremmat ovat ja näin heidät lattialla kontillaan... rahoja laskemassa.

Olin niin ällikällä lyöty, etten heti tajunnut ottaa kassissani olevaa kameraa esiin. Se viivyttely maksoi minulle sen parhaan otoksen. Nimittäin tässä vaiheessa lattialta oli jo kerätty pois  rahat - ja se alla ollut lehdykkä, jonka päällä rahoja laskettiin. Mutta hauska kohtaus näinkin:) Rahoja ei suinkaan oltu lätkäisty suoraan lattialle, vaan alustana toimi ilmeisesti se lehti, jonka yksi neitonen osti. Ja jokainen osti pehmon.

Ei kannata iloakaan siirtää huomiseen

Minua puhutteli eilen Sessen blogissa ollut lause, että "Älä siirrä huomiseen mitään, mistä voit iloita jo tänään."  Minusta tuo on tosi hyvä muistaa. Ainakin meikäläiselle, joka yleensä "ajatusten paperipinosta" ottaa yleensä ensiksi käsittelyyn ne huolet... ja sitten vasta ne iloiset asiat - jos niistä enää mitään on jäljellä sitten.

Tänäkin aamuna huolet kolkuttelivat jo ovelle. Herättyäni menin katsomaan mitä Wislöffin rukouskirjassa olisi tälle aamulle. Siinä se kirja oli isännän pöydällä ja siinä oli avoinna aukeama, jossa oli tämä jae: "Heittäkää kaikki murheenne hänen päällensä, sillä Hän pitää teistä huolen." Jaehan on siis 1 Piet. 5:7.  No, sitten otin esiin pienen punaisen kirjani, eli uuden testamenttini, ja avasin sen yhden muistilapun kohdalta loppupuolelta. Kai toivoin osuvani psalmeihin... Mutta, lappunen olikin Pietarin kirjeessä ja siellä oli sama kohta, kuin tuo yllämainittu jaekin! Olin sen jopa merkinnyt kynällä paremmin huomioitavaksi. No, vielä kaipasin jotain ja otin käteeni Vähäsarjan Joka päivä lupaus kantaa. Siinä ei sentään samaa jaetta ollut, mutta tavallaan samaa asiaa kuitenkin.

 "Sinä suojaat minua edestä ja takaa, sinä lasket kätesi minun päälleni. Sinä tiedät kaiken. Se on ihmeellistä, siihen ei ymmärrykseni yllä." Ps. 139:5-6
 

Ja sitten Vähäsarja kirjoittaa: " Jota voisi suojella edestä, täytyy kulkea edellä. Kun kulkee edellä, joutuu kohtaamaan ensimmäisenä kaiken, mitä vastaan tulee. Juuri näin Jeesus elämässämme tekee. Hän kulkee edellä, ottaa vastaan tulevan ja raivaa suljetultakin näyttävän reitin kuljettavaksi. Voidakseen suojella takaa, täytyy vartijan seistä myös taaksepäin kääntyneenä. Niin Jeesus tekee. Hän ei anna menneisyyden taakkojen käydä hyökyaallon lailla päällemme, vaan irrottaa menneestä, ja niin me voimme päästää siitä yhä rohkeammin irti. Kaikessa hän kantaa voimakkailla käsivarsillaan ja suojaa siivillään kuin kotkaemo poikasiaan. Jeesus tietää menneen ja tulevan. Se on ihmeellistä, kuka voisi sitä käsittää. Mieli hiljenee, kiitos täyttä sydämen."

Niinpä siis minäkin yritän laittaa huolet sivuun ja yrittää ottaa ilon irti tulevista vapaapäivistä:)

Jäiset kelit

Kelit olisi nyt potkukelkkailuun sopivat, ellei sitten liiankin liukkaat. Potkukelkalla onnistuu kyllä kaatumaankin näin liukkaalla, jos tekee vääränlaisen jarrutuksen. Koettu joskus on.  Omaa tietämme jouduimme hiekoittamaan parista mäestä, koska emme päässeet autolla ylös.

Nämä kuvat perjantai-illalta kun Vuonislahteen ajoimme. Vastarannalla näkyy Kolin rinnevalot.
Ja tällä hetkellä (sunnuntai-aamuna) näkyykin tulevan taas taivaalta lumihiutaleita...