Heillä oli suruhuntu silmillä. He itkivät järkyttyneinä ystävänsä ja ohjaajansa kuolemaa. Se kaikki oli tapahtunut vieläpä niin äkisti yllättäen, ja niin rujosti! Eihän asioiden näin pitänyt mennä. Ihan muuta luultiin. Sitten siihen järkyttyneen surun keskelle tulee vielä naisia, jotka sanovat nähneensä... Hänet! Ei tähän enää olisi kaivattu mitään tuollaista... Mutta sitä sorttia saadaan lisää. Kaksi porukasta oli päättänyt sanoa suruporukalle heipat, ja lähteä muualle. Mutta tuntien päästä he tulevatkin takaisin ja hekin höpisevät samaa! Sekoittaisiko suru ja toiveajattelu vielä heiltä kaikilta järjen? Jossain vaiheessa joku puhui sitten sellaisia järkeviä, että syödäkin pitäisi... No, joo, niin pitäisi. Ja niin tehtiin. Mutta sitten sinne ilmaantui yksi yllätysvieras niin hiljaa, ettei kukaan huomannut häntä, ennenkuin hän oli jo siinä... Se, jota surtiin ja itkettiin, oli nyt siinä! Haamuko se oli?! Ei ollut. Se oli Hän, ilmielävänä, naulojen jäljet käsissään. Ja hieman nuhdellen heitä siitä, että he eivät olleet uskoneet niitä ensimmäisiä silminnäkijöitä.
No, heillä oli ollut se suruhuntu silmillä. Mitä meillä mahtaa olla silmillä? Emme voi samaa selitystä antaa kysyjälle.
---
Luin aamulla tekstipätkän, jonka innostuin kirjoittamaan vihkoonikin: Markuksen evankeliumista luvusta 16:9-20, "Ylösnousemusevankeliumi". Luin sen ensin Helsingin ortoksiseurakunnan sivuilta, jossa on joka päivälle luettavissa Raamatun tekstejä. Sopii siis ihan jokaiselle☀️
Tässä linkki sinne. Huomenna siellä on sitten taas uudet luettavat: https://www.hos.fi/paivan-sana/
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti