Piirtäminen on joskus tylsyyden tai harmituksen karkoittaja

Joskus tarve kaivaa kynät ja vesivärit esiin, tulee jostain nähdystä asiasta. Toisinaan jostain älyttömästä sivuseikasta. Mutta olipa alku mikä tahansa kuvaan, se tekeminen on mukavaa huvia. Toisinaan se voi olla oikein hyvä tylsyyden tai harmituksen karkoittajakin.

Kortti on avattava ja teksti jatkuu sisällä: "...hänen, joka julistaa rauhaa..."

Tämä ensimmäinen kuva sai alkunsa pieleen leikatusta kartongista. Olin aikonut leikata kartongin yläreunaan muutaman pyöreän muodon, joita olisi voinut käyttää vaikka pilvinä jossain kuvassa. Pieleen meni. Eräs kohta rupesikin sitten näyttämään mökin katolta ja leikkasin siihen lisää kulmikkuutta. Ja siitä lähti tuo vuoristomökin kuva alkuun.


Tämä hernekuva taisi lähteä vain siitä, että rupesin jotain kiekuroita piirustelemaan ja siitä tuli herneet mieleeni. Kuvassa tosin  on lehdet ja kukkakin mitä sattuu, mutta väliäkö sillä, sillä viihdyin tämän parissa ainakin.

Avattava tämäkin. Ei tekstiä sisällä.

Tämä viimeinen kuva onkin sitten yhden päivän ärsyyntymisen karkotukseen. Istuin keittiön pöydän päässä hautomassa ärsyyntyneitä ajatuksiani, joita olin myös vähän muistikirjaanikin kirjoittanut. Sitten silmäni osuivat takan päällä yhä majailevaan enkelikelloon. Sen huipulla olevan enkelin nappasin ensin ajatuksiini ja mielessäni näin, että käytän sitä sabloonana ja piirrän sinisen taivaan... Piirsin kyllä sinisen taivaan, mutta enkelikellon huippuenkeli olikin vain lopulta vähän mallina aloitukselle. Joulukortti siitä tuli... olenkohan nyt myöhässä - vai ajoissa - joulukorttini kanssa? Sovitaan että ajoissa, onhan siinä tältä vuodelta merkintäkin...

 Ja niin se isoin ärtymyskin kuvaa tehdessä hälveni aika hyvin:)

Keväänvihreää...

...kuvattuna kumminkin helmikuun puolivälissä. Kuvankäsittely tekee ihmeitä:) Vanhat pihlajanmarjatkin rupeaa näyttämään keväiseltä oksalta... Varsinkin kun antaa kuvan olla pienenä.

Vielä ei kyllä tuolla ulkona mitenkään keväiseltä näytä. Tänä aamunakin oli syytä auran käydä ja  lunta sataa tälläkin hetkellä. Mutta kyllä se siitä kevääksi muuttuu... kunhan maltetaan odottaa:)

"Vaikka hän näyttäisi olevan selin meihin..."

"Me tiedämme, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa ja jotka hän on suunnitelmansa mukaisesti kutsunut omakseen." Room. 8:28 (KR -92)


"Jaksammeko uskoa nämä sanat tosiksi silloin, kun elämään marssii sairaus, työttömyys, toisten ihmisten pahuus, oma heikkous, uskonpuute ja kaikki se, mikä rikkoo hyvän ja kauniin? Emme varmaankaan tunteen tasollla. Kun elämä huutaa äänekkäästi kaiken turhuutta ja mielettömyyttä, on sen metelin keskeltä vaikea kuulla Pyhän Hengen hiljaista hyminää, joka kuiskaa Jumalasta kaikkea hyvää ja vakuuttaa, että hiuskaan ei putoa päästämme Taivaallisen Isän tietämättä.

Kaiken uhallakin me kuitenkin kuuntelemme tuota ääntä ja laskemme elämämme sen varaan. Tarraudumme Herramme lupauksiin ja pidämme kiinni hänen viittansa liepeestä, vaikka hän näyttäisi olevan selin meihin. Me tiedämme, että Jeesus pitää omistaan huolta ja että aivan kaikki koituu lopulta niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa."   Juha Vähäsarja/Joka päivä lupaus kantaa/Perussanoma Oy

Tytöt penkillä

Koskapa Vaateviikon Pirjolla oli kuvia Lego-näyttelystä, tulipa minunkin mieleeni laittaa yksi Lego-kuva tänne päivän piristykseksi.

 Kuva otettiin loppuvuonna tekemällämme matkalla Tukholman BR-lelukaupassa.

Pikku iltalenkki

Tarkoituksemme oli tänään käydä Lieksassa käydessämme kahvilla. Isäntä vähän niinkuin lupaili sellaisia naisväelle, mutta suunnitelma menikin mönkään. Hän kävi hammaslääkärissä ja tällä kertaa tulikin sieltä niin puudutettuna, ettei mikään kahvittelu olisi tuntunut miltään:(   No, olisi hän meille silti kahvit tarjonnut, mutta eipä meitä sellainen huvittanut, ilman häntä. Menimme sitten vain kauppaan ja kotiin. Olin ostanut karjalanpaistilihoja ja rupesin niitä kohta kaupasta tultua laittamaan. Iltapäivällä se olikin valmis uunista otettavaksi, mutta siihen tulikin muutos. Päätimme nimittäin lähteäkin vielä Kolilla käymään, kun jäi vähän jurppimaan se päivällinen kaupunkireissu. Keksin ennen lähtöä pilkkoa karjalanpaistin joukkoon muutaman perunan ja jättää padan uuniin ihan vain jälkilämpöön, sillä toiveella, että perunatkin olisivat takaisin palatessamme kypsiä.

Jäätie. Nokka kohti Kolia. Kuva on vuodentakainen. Samaltahän sen nytkin näytti, harmaassa säässä.

Reissumme Kolille kesti vajaa kaksi tuntia. Jäätie on mainio juttu, sehän mahdollistaa näin talviaikaan nopsan käynnin Kolin puolessa:)  Se lähtee Vuonislahden kylältä ja siinä rannalla taulussa luki, että se on Euroopan sisävesien pisin jäätie, eli pituudeltaan 7 km. On kiva talvisin ainakin se yksi jäätiellä ajo tehdä. Vieressä on luistelijoille aurattu myös rata ja siinä olikin ihmisiä mennen tullen. Autojakin kulki molempiin suuntiin, joista hyvin monta oli venäläisiä. Me sitten kävimme vain pienillä karkki- ja korttiostoksilla Kolinportissa ja takaisin tullessamme olikin ruoka sopivasti valmis syötäväksi. Nyt sitten syön  siitä pienestä ostamastani salmiakkipussista sopivasti väkeviä salmiakkeja:)

Lintuja ja luistelua

Tytöt toivoivat, että heitä vietäisiin koulun jäälle luistelemaan.  Heillähän on nyt loma ja aikaakin siten runsaasti käytössä. En ollut itse yhtään innostunut, mutta lähdin sitten kuitenkin. Kaivoin jopa omatkin luistimeni esiin,  ne joita jo lapsuudessani käytin... siellä 70-luvulla. Ne näyttävät vielä kohtuullisen hyviltä, mutta eivät sitä ihan ole. Pohjat irvistävät jo kantapäistä. En tiedä, onko niille enää mitään tehtävissä, se jää nähtäväksi. Luistelin niillä silti, kun tiesin, että luisteluni on kuitenkin hyvin varovaista ja vähän pohjaruuvejakin kiristeltiin.  Mietin, että jos vaikka en enää noilla luistelekaan. Tosin, jos kerran vuodessa luistelee, samoin kuin nytkin, eipä tilanne luistinten osalta välttämättä kovasti muutukaan.

Iloiset luistelijattaret tässä:)

Toinen kokeili vähän lumen kolaamista, 

mutta lunta oli niin vähäinen kerros, ettei se ollut haitaksi luistellessa. 

Omaan luisteluvaatetukseeni halusin jotain vanhanaikaisemman näköistä kuin toppahousut. Ennenhän hyvinkin voitiin luistella vaikka pitkä takki yllä:)  No, milloin ylipäänsä talvella hameessa  ulkona kuljen, niin silloin vaatetukseni näyttää suunilleen samalta kuin tällä luistelukerralla.

Jos joku ihmettelee, miksi minulla on laukkukin luistellessani, niin se on varsinkin auton avaimia varten. Takin taskut ei niiden säilyttelyyn olleet aivan parhaat...

Siellä sitä luistellaan, mutta kovin huteran tuntuista se taas oli, varsinkin aluksi. 

Ja lensinpä nurinkin yhden kerran. Sen jälkeen olin entistäkin varovaisempi.

Tytöillä oli omat kuvatouhunsa kännyköillään. 

Ja hehän pyynnöstäni ottimat nuo kuvat minustakin minun kamerrallani. 

No niin, nyt voisin jo lähteä autolle laittamaan kengät  jalkaani...

Pihapiirin pihlajassa oli kovasti lintuja. Eivät pelänneet minua yhtään, vaikka auto oli siinä vieressä ja siinä  häärin vielä ympärillä tullessani luistimia pois ottamaan ja vielä kamerankin kanssa.

Ja siihen päättyi kertomuksemme eilispäivän touhuista:)

Tänään olimmekin Joensuussa. 

Ei ehkä ihan vuodenaikaan sopivaa...

Riisipuuroa ja glögikiisseliä. Siinä tämän laiskan kokin sapuska tälle aamupäivälle. Kaapissa on muutama glögipurkki ja yhdestä sellaisesta saa sen kiiselin tosi helpolla. Ei välttämättä muuta tarvitse lisää, kuin ne perunajauhot. Ja halutessaan sokeria voi lisätä.


Riisipuuro on tänään ihan tavallinen, mutta jos haluaa erityisen hyvää riisipuuroa, voi korvata osan maidosta kookosmaidolla. 

Tulee tosi hyvää, ei edes sokeria ole tarvis puuroon lisätä. Kookosriisipuuroa sain ensimmäistä kertaa, kun nuorimies sitä meillä ollessaan joskus ennen joulua keitteli. Olen itsekin kerran tehnyt sen jälkeen.

Ei ehkä ihan vuodenaikaan sopivaa, kun riisipuuro ja glögi tuo mieleen joulun...  tai ehkä sittenkin on, kun on kylmä vuodenaika kuitenkin:)

Ei ensivaikutelma aina ole oikea

Merkillinen on psalmi 119. Ensinnäkin se on kamalan pitkä. Niin pitkä, että kun sen eteensä saa, ei välttämättä mitenkään innolla rupea sitä lukemaan. Sitten siinä saattaa tökkiä sen kirjoittajan jatkuva puhe käskyjen täyttämisestä ja kaipuusta siihen.... jopa niin, että se saattaa vaikuttaa ihan kehuskelemiselta. Hänhän sanoo jopa puoliyöstäkin nousevansa kiittämään... (Jakeessa 62).

Mutta tämä yllä sanottu voi olla ensivaikutelmaa. Kun malttaa lukea psalmia ajatuksella, eikä vain "juosta" sitä läpi, voi kenties huomata, ettei ensivaikutelma välttämättä pidä paikkaansa; ettei siinä olekaan ihminen, joka ei muusta tiedä, kuin onnistuneesta lain noudattamisestaan.

Sieltä paljastuukin häväisty (22,39), virvoitusta kaipaava (25) ja vahvistusta kaipaava, murhellinen (28) ihminen. Hänet on nöyryytetty (67,71) ja maineensa pilattu (69). Ja aika vahvasti on sanottu tämä: "Sillä minä olen kuin nahkaleili savussa..." (83), "Kuinka harvat ovat palvelijasi päivät!" (84) , "Julkeat kaivavat minulle kuoppia..." (85). Ja näinkin hän sanoo: "Minä olen kovin vaivattu..." (107), "Minun henkeni häälyy alati kämmenelläni..." (109).


Mutta hänellä on kuitenkin toivo; jotain, josta pitää kiinni: "Muista sana, jonka olet palvelijallesi puhunut, sillä sinä olet antanut minulle toivon." (49). "Sinun apuasi minun sieluni ikävöitsee, sinun sanaasi minä panen toivoni." (81) Hän kysyy: "...Milloin lohdutat minua?" (82).

"Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu ja valkeus minun teilläni." (105).



Ja viimeisessä jakeessa  (176) ikäänkuin tiivistyy se, mikä hän kokee olevansa:

 "Minä olen eksyksissä kuin kadonnut lammas; etsi palvelijaasi, sillä minä en unhota sinun käskyjäsi." 

---

Haluaisinpa kovasti tietää, millainen ihminen kirjoitti tuon psalmin. Millaiset olivat hänen olosuhteensa elämässään. Tuo psalmi on mielestäni kuin ote hänen päiväkirjastaan; hänen tuntojaan jonakin päivänä, jolloin hän kaipasi Jumalan apua...



Tästä pääset halutessasi lueskelemaan tuota psalmia: Psalmi 119/Koivuniemen Raamattuhaku

Ja vieläpä laitan linkin tämänpäiväiseen Suomen Raamattuopiston Päivän sanaan, koska se tuntui sopivan myös tähän aiheeseen.  Huomaathan, että tuo tarkoittamani teksti on siellä vain tänä päivänä, muina päivinä siellä on muu teksti.

Ilmaista - ja melkein ilmaista

Eilisiä kirppislöytöjä tässä vain. Vasemmalla merkki liivistä, oikealla Polan housuista.

Hengitysyhdistyksen ovenpielen ilmaislaatikosta nappasin mukaani ruutuliivin ja mustat pitkäthousut. Mustia housuja enemmän mietin, kannattaako niitä ottaa, sillä niiden kokonumero oli vain 36. Ihan pieni siis minulle - ainakin yleensä, mutta nämä näyttivät siihen nähden yllättävän suurilta vyötäröstäään ja otin ne. Kotona kokeilin ja sain ne kiinnikin pienellä vaivalla, mutta vähän pitäisi vyötärön kaventua, jotta voisin käyttää niitä. Siinä on tavoitetta ... tai sitten tytär saa ne kokeiltavakseen, kunhan aikanaan kotiutuu pitkältä reissultaan.

Ruutuliivi oli muuten hyvän oloinen yllä, mutta kiinni sitä ei voi pitää. Mutta eipä tarvitsekaan. Liivi on merkkiä Kaarina, Sok:n tuotantoa. On siis joltain menneiltä vuosikymmeniltä, mutta  miltä?

Melkein ilmaisia olivat sitten ostoksenikin. Niihin kuului mm. mustat, matalat talvisaapikkaat merkkiä Janita. Saapikkaiden malli tuo minulle mieleen 80- tai 90-luvun. Olivathan "Neumann" -talvikenkäni vähän samantapaista mallia. Eivät nämä ostamani mitenkään kovin nätit ole, mutta jospa olisivat paremmat kävellä. Ja ainakin näihin mahtuu paksuja sukkakerroksia paremmin, kuin muihin jalkineisiini.

Ja se toinen ostettu asia oli sitten pieni ranska-suomi-ranska -sanakirja. Nämä yhteensä 2,10 euroa, joista jalkineiden osuus 2 e.  Nuorenpana en tykännyt ranskankielestä yhtään. On vähän mieli muuttunut. Ainakin kiinnostaa joku sana oppia ja tuosta pikku kirjasesta oli mukava katsella vähän ääntämisohjeitakin, joista minulla ei ole ollut mitään käsitystä muuten.

Löytyipä kirjasta tuollainenkin lause: "Je voudrais une coupe."  Se oli: haluaisin tukanleikkuun. No, meilläpä haluttiin eilen. Leikkasin isännän tukan ja sitten nuorimmatkin tahtoivat vähän nipsaistavaksi pois pitkien hiuksiensa latvoista:)

"Sul on sitte paljo säilytystilaa?"

Jotenkin tuohon tapaan sisko minulta tammikuussa kysäisi. Hän asuu toisella puolella maata ja hän  pohti sitä, kun minulla tätä vaatetouhua kohtuullisen usein kumminkin on, eli teen jotain vaatetta tai ostan kirppareilta. Minä siihen sitten jotenkin tähän tyyliin, että "Juu. Paljo todellaki, ku vaatteista suuri osa on varastos säkeissä." 

Millaiset vaatesäilytystilat mulla sitten oikeesti on?

Tämä on talo, jossa ei ole ainuttakaan ns. kiinteätä vaatekaappia, joten...

Minulla ja isännällä on yhteinen  vaatekaappi. Siitä puolet on minun,  toinen hänen. Arvaahan sen kumman puolisko on täydempi:) Välillä toisen vaatteita löytyykin toisen kasoista. Kaappi on kaksiovinen, alunperin tankokaappi, mutta se on muutettu hyllykaapiksi.  Ylin hylly on muodostunut kuin varastohyllyksi. Siellä voi olla vaikkapa korjausta odottavia vaatteita, tai vaatteita, jotka odottavat varastoon kiikutusta. Kaapin alimmalla tasolla on sitten usein sellaisia vaatteita, jotka on jo olleet jonkun kerran päällä, mutta eivät vielä ole pesuun menossa. Ja muilla kolmella jaetulla hyllyllä sitten muut vaatteet.


Toinenkin kaappi käytössä. Se on kolmiovinen. Yhden oven takana on petivaatteita, eli lakanoita, tyynyliinoja sekä myös verhoja yms. Kaapin keskimmäinen osa on tankokaappi. Kun siellä on minun henkarivaatteitani ja toisinaan tyttöjenkin jotain, niin tiukkaa tekee. Ja sen osan alaosa täyttyy yleensä vielä kaikenlaisesta pusseissa olevasta vaatetavarasta. Alla olevissa kahdessa laatikossa on vanttuita, huiveja, villasukkia, yms. Kolmas ovi kätkee taaksensa myös vaatetangon. Siellä on sellaisia vaatteita joita käytetään harvoin. Ovat ns. juhlallisempia. Tosin siellä roikkuu sellaistakin, jonka voisi kiikuttaa varastoon.


Noita kolmiovisia meillä on kylläkin kaksi. Mutta se toinen on nuorison tavaroita täynnä. Lasten ja nuorten vaatteita, kuten myös pöytäliinoja, pyyhkeitä yms. on sitten vielä säilytyksessä lipastoissa ja arkuissa. Mutta ne minun sisätiloissa olevat vaatteeni ovat siis noissa kuvan kaapeissa. Toisesta käytössä puolikas, ja toisestakin suunnilleen niin.

Sitten on tietysti se varasto. Siellä on sitten säkkiä ja pussia niin paljon, ettei mitään meinaa löytyä. Eräänäkin päivänä menin etsimään yhtä pitkähihaista puseroa, mutta kun aikani olin siinä seisoskellut niiden nyssyköiden äärellä, päätin jättää etsimisen tällä kertaa. Myöhemmin meni sinne "uudella innolla" ja löysin pussin, jossa oli etsimäni pusero ja muitakin pitkähihaisia paitojani myös.



Joten onko mulla ny paljo säilytystilaa? On kai sitten, jos varasto lasketaan mukaan. Mut ei, jos sitä ei lasketa:)

Sainpa tästä aiheesta mukavan nopsan piirrosaiheenkin, kun tykkäsin mieluummin piirtää ne kaapit.

Käsityölehden innoittamaa

Selasin tiistaina kirjastossa Suuri Käsityölehteä, sitä uusinta numeroa. Siinä oli mielestäni aivan ihana mekko! Piirsin sitten kotona siitä version, joka samalla yritti olla sitä, mitä lehdessä näin, mutta pienin muutoksin silti. Kauluksen tein erilaisen ja vyötäröllä ollut pieni rimpsu jäi omasta piirroksestani pois - ihan vain siitä syystä, etten saanut sitä haluamallani tavalla onnistumaan.

Siinä oli sitä jotain! Mikä siinä sitten niin viehätti? Se kokonaisuus kai. Siinä oli väriä, kangas oli syksyn mieleen tuova  ja runsaskuvioinen. Ja ne hihat! Ne oli mahtavan kauniit - ja tietysti myös todella epäkäytännölliset... Ja helma oli runsas. Muistan, että siihen oli käytetty nelisen metriä pitkä kangaskaistale.

Mekko toi mieleeni kovasti  70-luvun. Niinpä piirsin omaan versiooni vaihteeksi paksupohjaiset kengät. Lehden kuvassa  jalkineet olivat enemmän tuossa alla olevan kuvan kaltaiset vihreät nilkkurit, jotka näyttivät kivalta mekon kanssa.

Lehden mekon pohjaväri oli suunnilleen tuota, mitä piirroksessanikin. Lisäksi siinä oli päätoimittajan yllä mustakuvioinen versio. Lehden mekoissa oli paitakaulus, mutta minä halusin omaani erilaisen.

Tämmöistä väri-iloittelua tänään:)

---
Piirros tehty samana päivänä kuin kynänroskahelmainen mekko.