Ylipäällikön telttaan

Sotilas kutsuttiin ylipäällikön telttaan. Sinne mennessä sotilasta pelotti. Pelotti vielä enemmän kuin muulloin... Mitä asiaa päälliköllä on? Onko hänelle kerrottu siitä, että pelkään? Ja sekin, että sanoin jonakin päivänä, että tekisi mieli karata? Joudunkohan rangaistuksi nyt kaikesta siitä?

Nyt oli teltan oviaukko siinä. Siitä pitäisi nyt vain käydä sisään. Ei tähän voi jäädä seisoskelemaan tai vartijatkin teltan ovella hermostuvat siihen. Niinpä sotilas veti teltan ovivaatteen auki... ja mitä hän näki teltassa, joka ei ollut hänelle ennestään tuttu?

Istuiko siellä tiukkailmeisiä sotapäälliköitä, kuten hän oli kuvitellut? Ei istunut. Teltassa oli vain yksi henkilö; arvokkaan näköinen. Hän oli ylipäällikkö itse. Olikohan joku neuvottelu kohta alkamassa muille päälliköille, koska pöydässä oli niin hienot tarjoilut, kuin juhlissa ikään, mietti sotilas seisoessaan asennossa päällikön tutkivan katseen edessä. Eihän häneen oikein tohtisi katsoakaan...

"Lepo!", kuului  päällikön suusta. "Katso minuun", kuului sitten. Sotilas nosti katseensa ja näki edessään katseen, jollaista hän ei ollut osannut odottaa: kuin katseessa olisi ollut lempeyttä. "Tiedätkö, miksi kutsuin sinut tänne?", kysyi ylipäällikkö sitten. "Luulisin niin...Olen pelkuri." Oli hetken hiljaista. Ylipäällikkö katsoi tutkivasti sotilasta. "Oikein sinä sanoit. Istuhan pöytään!" Sotilas ällistyi: "Anteeksi...?" "Istu vain siihen. Me kaksi aterioimme nyt." Varovasti sotilas asettautui pöydän ääreen. Tässähän oli niin hienoakin; kuinka hän likaisine vaatteineen voisi...? Mutta käsky oli selvä, joten toteltava oli.

Ylipäällikkö otti ensin eteensä leipää  ja viiniä. Ystävyyden osoituksena tarjosi siitä sotilaalle. Kehotti sitten käymään muiden herkkujen pariin rohkeasti. Sitten hän alkoi puhua. Hän sanoi, että tiesi sotilaan pelot ja ajatukset. Sen vuoksi sotilas saikin kutsun syömään ja lepäämään. Samalla päällikkö puhui hänelle rauhoittavasti ja kyseli sotilaan mietteitä sodasta ja muustakin. Sotilas rohkaistui kertomaan. Sen jälkeen päällikkö kertoi sodankäynnistä asioita, joita sotilas ei ollut tullut ajatelleeksi ja joita hän ei ollut tiennytkään. He juttelivat pitkään.

Kun sitten tuli sotilaan aika lähteä teltasta, hänestä tuntui, että hän lähti ystävän luota; ystävän, jonka luokse oli aina lupa tulla, kun siltä tuntui. Sillä niin oli ylipäällikkö sanonut. Kun teltan oviverho aukesi, astui teltasta rauhallisen näköinen mies, vaikka taistelun äänet olivat yhtä voimakkaat kuin ennenkin. Hän oli oppinut luottamaan tuohon heidän ylipäällikköönsä. Parempaa ei voisi ollakaan.

---
Sattuipa tänä aamuna tämmöinenkin jae luettavakseni. "Sinä valmistat pöydän minun vihollisteni silmien eteen..." Ps. 23:5

Sitten tuli mieleeni toinen jae ikäänkuin samaan aiheeseen.  Etsin kohdan ja se oli Ps 34:9: "Maistakaa ja katsokaa, kuinka Herra on hyvä. Autuas se mies, joka häneen turvaa!"

Näistä sitten rupesi mielikuvitus kertomusta kehittelemään.

---
Ja sen jälkeen luin vielä blogista Yksin armosta tekstiä Daavidista: "...hän saattoi sanoa, että Jumala tyydyttäisi hänen sielunsa keskellä vihollisiakin..."