Eilen piirrettyä: Tapaus häissä...

Minulla on selvästi joku piirtelyvaihe nyt. Monesta asiasta tulee mieleen kuva, joka olisi kivaa saada paperille. Milloin se on vaikkapa ulkoa joku mielenkiintoisen näköinen maassa makaava puunrunko, milloin  joku arkinen tapahtuma, josta piirtäisin sarjakuvaa, mikäli osasin... tai sitten jostain luetusta, kuten tämä piirros nyt. Joskus taas voi olla monia vuosia, ettei piirrä oikeastaan mitään.

Mukavaa sunnuntaita!

Pesee ja linkoaa... pitkästä aikaa

Tänään heivattiin yksi pesukone ulos - ja toinen tuli sisään. Kun pari viikkoa sitten torstaina lähdin vanhimman tyttären kanssa ystävän kyydissä länsirannikolle, olin muutamana päivänä sitä ennen pyörittänyt pesuruljanssia tavallistakin enemmän. Olihan ensin aikomus viipyä viikko reissussa ja tarvitsimme matkalle vaatetta, mutta myös kotolaisille; koska uumoilin, etteivät he siihen touhuun hevin rupea:)  Kun tulimme takaisin reissusta, joka ei viikkoa kestänyt, en heti ruvennut pyykkitouhuihin, vaikka pyykättävää olikin. Sitten muutaman päivän päästä laitoin koneen pyörimään, mutta se oli kai ottanut nokkiinsa, sillä nytpä se ei enää suostunut pyörimään... Siinä oli ollut vikaa, ylimääräisiä ääniä, jo ennen reissua.

Tenän tehnyt ja lähtöpassit saanut ulos nostettuna.

Mietittiin sitten mitä tehdään. Ei yhtään innostanut ruveta uutta ostelemaan ja osamaksuja makselemaan. Ajattelin niin, että nyt kun jostain käytetty kone  löytyisi, päältä täytettävä mieluimmin. Tuumin niinkin, että jos vaikkapa Löytöpuodista, vaikka en niitä siellä yleensä muista nähneeni.  Eräänä päivänä sitten kävimme siellä. Siellä oli kuin olikin nyt kone, päältätäytettävä; hinta 90 e. Emme heti päättäneet sitä ottaa, vaan kotona mietimme asiaa vielä. Päätöksen tuloksena oli tänään koneen osto. Tänä ensilumen päivänä se meille tuotiin ja nyt meillä  parin viikon tauon jälkeen taas kone pyörii.

Sisälle tuotu töissään.

Kiitosaihe sekin:) Saatiin mitä ajateltiin.

Ensilumi maassa.

Nyt tätä kirjoittaessani ulkona on ihan erikoinen tunnelma, harmaanvaaleanpunertava taivas, joka tekee jännän tunnelman muuallekin, vaikka lumi kuitenkin on maassa valkoisena. On se aika illasta, jolloin  aurinko alkaa laskea. Tuossa yllä olevassa kuvassa sitä tunnelmaa ei vielä ollut, vaikka ei senkään ottamisessta kovin monia minuutteja ole.

---

Tuolla se kone nyt linkoaa...:) Ei kovasti metelöi, eikä heilu. 

Noin. Nyt se luovutti sisuksistaan sinne ikäänkuin koepestäväksi laittamani toppahousut. Seuraavaksi se saa pyykättäväkseen jotain muuta:)

Mitenkäs minä tähän päädyin?

"Pieni alukseni on harhautunut reitiltä.

 En tiedä nukuinko,

 kun en nähnyt merkittyä reittiä,

vai mikä sen teki.

Nyt olen pysähtynyt. 

Pelkään lähteä liikkeelle,

koska en tiedä turvallisa reittiä;

missä on matalikkoja, missä kareja?

Enhän taida tietää, onko purteni edes oikein päin;

en tunne merkkejä, en osa purjehtia, kuten luulin.

Pelkään myös näkymättömissä olevia virtoja.

Luotsia odotan.

Vaikka olen väärällä väylällä,

osaa Hän kyllä ohjata minut satamaan,

sillä Hän tuntee reitin läpikotaisin."

(Kuvan taustapuolella oleva teksti)

---

Joskus yritän piirtää sitä, mitä sydämelläni on. Kuvan piirsin ja tekstin kirjoitin päivänä, jolloin vihkoni sai ottaa vastaan  hieman tavallista enemmän sitä, mitä mielessäni oli. Kun vihkooni kirjoitan, on se samalla sitä, että "puhun" niitä Jumalalle. Jotain niistä sitten saattaa välillä "tihkua" tännekin.

Hyvää perjantaita

ja koko viikonloppua!

Silitysrautakaksoset 80-luvulta

Ostin nuorena silitysraudan, höyryttömän sellaisen. Sehän sitten joskus putosi minulta ja hajosi siten, että yksi pieni muoviosa meni kahdeksi kappaleeksi. Toinen niistä irtosi raudasta. No, minä (näin ei pitäisi tehdä) teippasin sen palan takaisin kohdilleen ja silittelin sillä yhä vaan. Mutta ajatus iti, että uusi rauta olisi tarpeen. Vaan kun minua ei nykyraudat oikein kiinnostaneet. Tykkäsin omastani, kun oli niin sirokin mielestäni. Vaan nytpä löytyi silitysraudalleni kaksonen: on ihan samanlainen, paitsi "päätykolmiosta", jossa on kankaiden nimiä ja "lämpötilapisteitä" niille. Tästä "uudesta vanhasta" puuttuu teksteistä suomen kieli.

Vasemmalla nyt ostamani  rauta, oikella se kauan sitten ostettu.

Mietin ihan, että on Jumalalla huumorintajua; sain samanlaisen raudan kuin entinen, kun en kerran uutta, enkä erilaista vanhaakaan, oikein halunnut ostaa. Tämä maksoi vain 1 euron. Putsaamista vaati, mutta nyt on jo silityskelpoinen ja koesilityskin tehty:)

Joskus saa mitä tilaa. Joskus taas ei saa sitä mitä tilaa.  Saa jotain muuta, tai sanotaan, että odota. Tai ei saa ollenkaan. Joskus saa, mitä ei vielä ole  tilattukaan...

Koin tämän pienen arkisen asian rohkaisevaksi. Isompien asioiden ollessa kesken, Jumala osoitti minulle, että kyllä hyvin tiedetään mitä haluan ja tarvitsenkin... joten jatketaan odotusta niiden isompien suhteen.

Hyvää levollista päivää!

Uuden opettelua: sarvineule

Tytär osti minulle muutama päivä sitten uusimman Suuri Käsityölehden. Siitä osui silmiini kuva malliksi neulotusta tilkusta, johon miellyin. Neuleen nimi oli sarvineule. Lehden kuvassa se oli neulottu sellaisilla väreillä, että tulikin ihan poro mieleen...:)

No, minä sitten halusin kokeilla sitä. Lehdessä oli linkki ohjevideoon.  Itse halusin kirjoitettua avukseni, joten tulostin paperille ohjeen, ettei tarvitse koneen ääressä harjoitustyötä tehdä. Minulla oli Novitan Nalle-lankaa ja niistä omaa neuletilkkuani teen. Ensin aloitin punaisella, mutta  muutaman kerroksen jälkeen jouduin tekemäni  purkamaan, sillä totesin, että vaaleammalla langalla olisi aloitus kuulunut tehdä, jotta kuvio näkyisi oikeanlaisena.

Vielä en osaa ilman ohjepaperia tuota kuviota tehdä. Kuinkahan kauan siihen mahtanee minulta mennä, että oppisin  työstä muistamaan, millainen kerros kulloinkin olisi tehtävänä. Ajatukset on pidettävä koossa tuota tehdessä.  Kuviota tehdään myös nurjilla kerroksilla. Minä olen  tuosta pari kertaa joutunut purkamaan, kun oli kuvio mennyt sekaisin. Onneksi sain sotkun selvitettyä, mutta virheitä voi silti  olla. Vähäiset virheet kyllä sopivasti piiloutuu kuvioon.

Enpä tiedä, mihin tämän kokeilutilkkuni käytän. Jotain ajatusta kyllä on, mutta yleensähän ne suunnitelmani eivät toteudu ihan senkin takia, etten osaa toteuttaa niitä ja onkin keksittävä jotain riittävän yksinkertaista.

Lapsuuteni kiehtova puurasia

Tämä nykyään kovin kärsineen näköinen rasia oli mielestäni lapsena kovin kiehtova. Ja yhäkin pidän sen muodosta. Olisin halunnut rasian silloin lapsena vaikka korurasiakseni, mutta mahdoinkohan kysyä edes asiaa.

Muutamia päiviä sitten löysin rasian yllättäen äitini eteisen hattuhyllyltä. Kuvittelin ettei sitä enää tallella olekaan. Ja näyttipä rasian sisältökin olevan yhä samakaltainen kuin lapsuudessani, jolloin se oli isän naula- ja ruuvirasia.

Rasia on vanha. Se on äitini lapsuuskodista peräisin. Rasian saranaviritys ei ole alkuperäinen. Vanhat sarananpaikat ovat vielä näkyvissä.  Tämä nykyinen saranaviritys on nahkasuikale, joka on naulattu rasiaan kiinni ja on varmaankin isäni laittama. Hänen muistan käyttäneen samanlaista muulloinkin. Postilaatikkoonkin sai hyvin saranan samalla tavoin.

Mutkalle väännetty naula tekee sulkimen virkaa. Näytin rasiaa äitini luona ollessamme vanhimmalle tyttärelle. Hän sitä käänteli käsissään ja tuumasi sen vanerista tehdyksi. Ja minä tuumasin, että hänhän voisikin tehdä tuollaisen...

Älkää ihmetelkö...

Älkää ihmetelkö, kun tänne ei ilmaannu muutamiin päiviin mitään.

Minä ja vanhin tytär reissaamme länsirannikolle erään tuttavan kyydissä. Suurimman osan matkaa menemme hänen kyydissään ja loppumatka hoituu sukulaisen kyydissä:) Kotiin jäävät isäntä ja nuorimmat tyttäret taloa pitämään. Vähän erikoinen tilanne tällainen meillä.

Mutta tuota allaolevaa "hirvenpäätä", eli tienpielessä ollutta puupökkelöä, minä monesti ohikävellessä ihmettelin. Kun tarpeeksi monta kertaa olin sen jo ohittanut, pitipä siitä erään kerran kuva ottaa.

Ja tässä vielä muita tien pielestä löydettyjä...

Blogitouhuihin palailen sitten kotiin palattuani.  Matkalla ne hommelit ei onnistu. Mukavia syyspäiviä!

Seppo Kohvakka - entinen 70-luvun rock-laulaja Dave

Olisin viime viikon keskiviikkona oikeastaaan halunnut kuunnella Eija Merilää, mutta en löytänyt hänen kasettiaan. Niitä etsiessäni torstaina löysinkin viisi Seppo Kohvakan kasettia. Otin niistä kuunneltavakseni yhden suosikkini: Kotitielllä. Tuo kasetti oli vuodelta 1977 ja soi edelleen hyvin. Ja musiikki itsessään oli mielestäni yhtä hyvää kuin aiemminkin, eli silloin kun olin hyvin paljon nuorempi... Mainittakoon vielä, että kaikissa noissa kaseteissa on ollut minulle mieluista musiikkia.

Rupesin sitten netistä etsimään erästä  kasetinkantta, jollainen minulla myöskin joskus oli. Ei sitä sattunut silmään, mutta kylläkin se tieto, että Seppo Kohvakka kuoli neljä vuotta sitten, ja päivä oli 18.9. Siksi päätin laittaakin tämän jutun julki juuri tänään. Hänestä tietoja etsiessäni löysin myös nekin tiedot, joista jotakin jo ennestään muistinkin. Seppo Kohvakka  oli ollut aikanaan kameramiehenä (Ylellä). Ennen uskoontuloaan hän oli  rock-muusikko, taiteilijanimeltään Dave ja yksi hänen senaikainen levynsä oli "Mitä sisälläni on" (1972).  Levynkannen kuvakin löytyy netin kuvahausta. Ja mikäli hänestä haluaa tietoa enemmänkin, niin netissä näkyi olevan jotakin haastatteluakin katsottavissa, ym.

Sain joskus kuulla Kohvakkaa livenäkin, sillä hän kävi joskus Pomarkussa ja lauloi rukoushuoneeellamme. Muistelen hänen kertoneen erityisestä tilanteesta, jolloin hän oli laulanut: hän lauloi vaimolleen laulun: "Koko tien hän kanssain kulkee",  kun lapsi oli syntymässä. Yritin etsiä muistikirjoistani muistiinmerkintää tuosta, mutta en  sitä löytänyt. Sen sijaan löysin tällaisen muistiin kirjoittamani sanomisen häneltä: 

"Isät eivät rakasta lapsiaan vain silloin tällöin, 

vaan heidän rakkautensa on kestävämpää laatua!"

Seppo Kohvakka
to 3.10.91

Ja muuten, tuon kasetin nimi, joka on toisena ylärivissä ja jonka nimi ei näy, on: "Terveisiä Isältä!"

Jotain, jota ei vielä oltu ruvettu oikein pyytämäänkään...

Meillähän on ollut sängyssämme sellainen sininen, tilkkukuvioinen päiväpeite. Jo vuodelta 2015 olevassa jutussa on kuva, jossa näkyy peiton silloinen, korjattu versio. Sen jälkeen tein siihen uuden päälisenkin. (Luulin tehneeni jutunkin siitä, mutta en löytänyt, liekö sitten tullut mainittua jossain sivumennen edes. Siihen tuli tasan 100 palaa). No, jonkin aikaa sitten ajattelin, että se pitäisi taas ottaa korjattavaksi. Ja tuumin mielessäni, että olisi kiva saada  jo uusikin.

No, eilenhän ei ollut kauppapäivä, emmekä missään muuallakaan käyneet. Eikä meillä käynyt kukaan... mutta yllättäen uusi päiväpeite oli kumminkin illalla sänkyämme peittämässä. Kuinka se siis kävi?

Tytär kävi taannoin tädillään kylässä. Sieltä tuli viesti jossain vaiheessa, että olisiko tarvetta päiväpeitolle ja kokokin mainittiin. Vastaus viestiin annettiin tuumien, että nuorimmaisen sänkyyn se kävisi... Eilen vaihdoin nuorimmaisten sänkyyn petivaatteet. Vanhin tytär kaivoi esiiin sen mukanaan tuomansa päiväpeiton. Heti kun näppini siihen kävivät, ehdin ihmetellä, että onpa painavan tuntuinen. Sitten katsoin, että tämähän näyttää isolta... tämähän on iso.  Peitto leväytettiin auki ja kävi ilmi, että sehän olikin parisängyn peite!

Minulle oli silloin alkuun muodostunut ihan väärä kuva sen peitteen koosta. Silloin kun siitä ensi ensi kerran kuulimme, ja sitä pieneksi luulin, kysyin tytöiltä heidän mielipidettään. Molemmat olivat vähän sillä linjoilla, etteivät tarvitse, sillä olin jokin aika sitten tehnyt heille "uudet" pilkkomalla kaksi entistä parisängyn peittoa. Tytöt olivat niihin tyytyväisiä, mutta minusta nekin olisivat saaneet olla parempia, joten ajattelin, että kannattaahan se tarjottu peitto ottaa...  Todellakin. Kannattihan se!

Nyt en voi kuin kiitoksen antaa sille, joka peiton lähetti:)  Kuten myös Jumalalle, joka tuon ihmisen kautta toimitti uuden päiväpeiton meille, vaikka en ollut älynnyt sitä vielä oikein ruveta rukoilemaankaan tosissani...:)

Joten, kyllä tämäkin nyt mielestäni silti siihen "rukousvastauskategoriaan" kuuluu, koska Jumala kumminkin luki sen toiveeni.

Siunattua sunnuntaita!

Syyskuun varhaisen aamun valo - piirros

Ei kovin kummoiselta näin kuvitettuna näytä, mutta halusin yrittää sen tunnelman taltioimista, joka nyt jo pimeänä aamuna keittiön pikkuruisesta ikkunasta näkyy - jos on kuitenkin aurinkoista tuloillaan. Valo siivilöityy metsän puiden välistä,  muuten näkyy vain mustaa. Ja silloin kun viimeksi tällaista muutama päivä sitten ihastelin, siinä oli yksi muita valoisampi kohta; kuin valoneliö. Jossain siellä se aurinko piileskeli. Kuvaan olisi oikeastaan kuulunut pieni ripaus väriäkin, mutta olisin varmaan sitä lisäämällä pilannut senkin vähän minkä sain aikaiseksi.

"Hassusti" aloittelin tekemistäni piirtelemällä "puunrunkoja", mutta muutenkaan en olisi osannut tätä aloittaa. Sitten päätin mustata koko alueen ja siitä sitten pyyhin "valopaikoista" mustaa pois. Päästin valoa siihen:)

Tässä metsässä ei ollut oleellista runkojen määrä, eikä pimeyskään, vaan se miten valoa tulee!

Valoisaa päivää:)

Tuntevatko ihmiset sinun tarinasi?

Mitä on muukalaisuus?  Se on sitä, etteivät ihmiset ympärilläsi tunne sinun historiaasi, eivät ole eläneet sitä sinun kanssasi, eivät omin silmin nähneet. Kuulleet vain, mitä on kerrottu. Näin minä tänä aamuna tulin asian ajattelleeksi.

Mutta matkaan tulee uusia ihmisiä, jotka kiertyvät elämään. Alun ehkä irrallisetkin säikeet,  punoutuvat yhteen myöhemmin mukaan tulleiden kanssa.

Meitä on enemmän ja vähemmän muukalaisia. Jonkun muukalaisuuden voi nähdä päällepäinkin, toisen muukalaisuus voi olla piilossa sydämem sopukoissa.

Sitä on elämä. Jonkun kudos on löyhempi, jonkun tiiviimpi. Tuon näyttää sekavalta, toisen hyvinkin selkeältä. Me emme koskaan täällä näe viimeisteltyä. Näemme sen nurjan puolen. Valmis, kaunis, viimeistelty, esitellään meille joskus. Ja me ihmettelemme, voiko tuo olla totta!

Taas tätä muukalaisuudentuntoa mietin. Ajattelin tänä aamuna kahta ihmistä, joilla on tänään syntymäpäivä. Hyvin eri-ikäisiä. Toinen heistä on jo poistunut keskuudestamme, mutta kun häntä mietin, mietin samalla joitakin muitakin, jotka olivat minulle tuttuja joskus. Näin heidät mielessäni mm. juttelemassa ihmisten kanssa entisellä kotipaikkakunnallani.

Sitten mietin erästä pariskuntaa, jonka tarinaa olen joskus saanut hetken kuulla. He elävät nyt elämänsä ehtoossa paikkakunnalla, jossa ei käsittääkseni ole lainkaan ihmisiä, jotka olisivat tunteneet heidät aiempina vuosikymmeninään.

Näitä miettiessäni tein sitten tuon ylläolevan päätelmän muukalaisuudesta. Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka yleisiä tällaiset muukaisuudentunnot ovat?

Piirros elokuun alusta

Löysin eilen piirroksen, jonka olin unohtanut. Se näytti suht valmiiltakin. Tänä aamuna otin sen esiin ja vahvistin viivat, jotta kuva näkyisi paremmin.

Varaston ovessa lukee: "Jätä vain tähän. Siirrän ne sitten siitä. T: Isä."

Tulin katsoneeksi myös luonnoksina olevia tekstejäni ja siellähän oli ilmeisesti tähän kuvaan tarkoittamani tekstikin, koska päiväykset olivat ihan peräkkäin niissä. Tekstin näet halutessasi tästä.


Kantamukset SAA JÄTTÄÄ Isän varastoon...

Ompelua: vihreäraitainen pusero

Eilen löysin pitkään säilömäni vihreäraitaisen kankaan. Nyt oli kai aika kypsä sen käyttämiseen, koska heti tuli mieleeni, mitä siitä teen.

Matto rullattuna leikkuuhommia varten. Onneksi tässä ei ollut kun etu- ja takakappaleet leikattavana. Olisin selvinnyt kahdella kappaleella, jos kaavat olisi saanut kankaaseen peräkkäin. Nyt laitoin sitten sauman taakse keskelle.

Kankaassa on vihreän lisäksi keltaista ja pinkkiä.

Kauluksen ja hihansuiden  reunat "kanttasin" vihreällä terenauhalla. Kirppislöytö sekin nauha, kuten kangaskin.

Miellän tämän nyt syksyiseksi puseroksi, vaikka yhtä hyvin se voisi olla keväinen. Luullakseni saattaisin käyttää ainakin näihin yhdistelmiin; kuusenvihreän Polan hameen sekä keltaisen hameen kanssa.

Kaavana ompelussa minulla oli Suuri Käsityölehdestä aikanaan otettu kaava. Valitettavasti en ollut kaavaan merkinnyt lehden numeroa. Samaa kaavaa olen käyttänyt kai kolme kertaa aiemminkin. Kaavassa oli tarjolla etuosaan myös volanki, mutta tähän en sitä halunnut. Volankiversiokin on tullut joskus tehtyä.

Tapaus vuosikymmenten takaa: kuinka nuoren miehen asuntoasia järjestyi

Kyseessä oli nuorimies, joka nykyään on vähän vanhempi, ja tämän huushollin isäntä:) Hänen piti silloin, eli 70-luvun lopussa, saada asunto Jyväskylästä, kun opiskelupaikkakin oli järjestynyt. Asuntoa ei vain ollut helppo siihenkään aikaan saada. Eräs tuttu saarnamies kysyi sitten häneltä kerran, että millaisen asunnon hän  oikein haluaisi saada? No, tämä nuorimies vastasi sitten ihan sen toiveensa mukaan, että tietenkin yksiö kivenheiton päästä yliopistosta, vaikka sellaisen saaminen ei tuntunut mitenkään todennäköiseltä. No, sitten häneltä kysyttiin, että uskooko hän, että hän voi sellaisen saada? Hetken miettimisen jälkeen oli vastaus kysymykseen, että kyllä uskoo.  Sitten hänelle tuumittiin, että Jumala voi kyllä  sellaisen järjestää.  Laitettiinpa sitten ilmoitus lehteen, kuten siihen aikaan tapana oli. Se oli ihan yksinkertainen; ei mitenkään erottuva tai houkutteleva; ei mainostettu savuttomuutta tai tarjottu vuokraennakkoja. Niitä ilmoituksia, joissa haluttiin vuokrata asunto, oli lehdessä todella paljon, ja nuoren miehen ilmoitus siellä pienenä jossain loppupäässä.  Mutta niin kuitenkin kävi, että joku päätti valita juuri sen pienen ilmoituksen monien joukosta ja tarjosi vuokrattavaa asuntoa hänelle! Ja asuntohan oli sitten se yksiö, yliopiston läheltä. Ja se oli taatusti rukousvastaus!

Me emme voi määrätä, mitä Jumala tekee. Mutta voimme pyytää. Ja Hän voi antaa, jos Hän niin päättää.

Olisipa mielenkiintoista tietää, mitä se ihminen, jolla se vuokrattava asunto oli, on ajatellut ja millä perusteella sen ilmoituksen valkannut, johon päätti vastata...

Ihminen vain on kovin hidas oppimaan, ja muistamaan... Tänä aamuna taas löysin itseni heti aamuvarhain pikku huolia vatvomasta. Siitä sitten toiseen blogiini muutaman sanan kirjoitin: Tämä päivä ensin!

Aamunkostean metsätien varrelta

Kadonneen bussikortin arvoitus

Torstaiaamuna neidon bussikortti oli  vielä tallessa. Iltapäivällä molemmat nuoremmat neidot menivät uimahalliin koulun jälkeen ja pääsivät meidän kyydissämme takaisin kotiin. Korttia ei siis tarvittu silloin.

Sitten koitti perjantaiaamu. Neito lähti kouluun. Kohta soi puhelin ja hän ilmoitti kortin puuttuvan. Minun käskettiin katsoa toisesta repusta, olisiko se siellä. Ei ollut. Ei ollut verkkaritakin taskussakaan. No, löytyyhän se jostain, oli ajatus. Kyytiin tyttö silti pääsi, kun sanoi kortin jääneen kotiin ja iltapäivällä pääsi takaisin samalla tavalla. Kyllä se viikonlopun aikana jostain kotoa löytyy, arveltiin yhä.

Koitti maanantaiaamu. Korttia ei ollut kotoa löytynyt. Lähdimme kaupungille aikaisin ja tyttö pääsi kyydissämme sinne. Minä kävin uimahallilla korttia kyselemässä; ei oltu siellä nähty. Tytär oli koulupäivän aikana käynyt koulun toimistossa asiaa kyselemässä. Ei ollut sielläkään korttia, mutta toiselle koululle oli  kuulemma yksi  ilmaantunut. Sieltä sen sitten joku kiikutti sinne kouluun, jossa tytärkin oli, ja hänen piti sitten käydä tiettyyn aikaan katsomassa, olisiko se hänen.

No, kortti oli sitten tuotu. Niissähän ei mitään nimeä ole, joten mistä sen tietää kenen kortti on?  Eipä siitä kukaan olisi osannut sanoa, kenen se on... mutta, tyttöpä tunsi omansa - suklaatahrasta joka siinä oli:)  Eikä kukaan muukaan ollut korttia kaivannut.

Joku ystävällinen ja rehti ihminen oli vienyt sen löytöpaikkaa lähinnä olevalle koululle, joten tuntematon löytäjä saisi tästä kiitokset!  Ja oltiinhan kortin löytymisen puolesta rukoiltukin, joten kiitos kuuluu Taivaan Isällekin tästä! Oltiinpa tyytyväisiä kun kortti löytyi!  Jotain hyötyä voi joskus olla suklaatahrastakin:)

Kerätyn innostamana

Nämä kuvasin joitakin päiviä sitten.

---
Mutta eräänä heinäkuun lopun lauantaina keräsinkin niitä.  Piirrosmalliksi meinasin.

Siinäpä sitten kotona innostuin niitä haituvaisia muutenkin kuvaamaan, kuin piirtämällä. Otin kamalan monta kuvaa, enkä varmaan yhteenkään ollut tyytyväinen. Meillä on keittiö sellainen pimeä "luola", jossa käytetään  valoa kesän kirkkaimpaankin aikaan. Vaikka siellä on ikkunoitakin, mutta ovat pieniä, eivätkä ne vain anna valoa riittävästi.

Ja sinne pimeimpään sopukkaan, hellan lähelle hyllyn päälle, kiikutin nuo hahtuvaiset. Siellä oli ainoa paikka, mihin ne kätevästi sopi. Sillä niitähän ei paljon sovi heilutella. Rupeaa helposti haituvat irtoilemaan. Ajattelin, että ilahduttakoot ruoanlaittajaa, (eli minua yleensä), siellä jonkin aikaa.

Noin siis heinäkuun lopulla ajattelin.  Eli ovat jo olleetkin siellä sen "jonkin aikaa..."  kun yli kuukauden ovat siellä olleet. Joutaisivatkin jo pois.

---
Ja se piirrosversio sitten. Valmistui sekin jo silloin. Ei siitä ihan toivotunlainen tullut, mutta tulipahan tehtyä.

Tuokin jo kerätty pois. 

Eikä tuossa rautaisessa telineessä ole mitään nyt näytillä.

 Toisinaan siinä jotain on.