Palvelu sen kun paranee ja asiakastyytyväisyys kasvaa... tai sitten ei!

Posti- ja pankki- ja ("kani"*)konttoritkin on jo melkoisen vähissä. Postia ei enää jaeta ainakaan tiistaisin. Pankit on sulkeneet ovensa, tai jos joku konttori onkin, se palvelee ehkä yhtenä päivänä viikossa, ja  varmaan mieluummin sijoitusasioissa. Ja luultavasti on vieläpä eri pankki, kuin mitä sinä tarvitsisit.

Minua ottaa tänään erityisesti päähän se, että tunnuslukutaulukoiden käyttö on lopussa. Kaikille tyrkytetään kännykkään sovellusta, jolla pankkiasiat hoituu. Meillä ei ole siihen sopivaa puhelinta. Eikä juuri nyt mahdollista ostaakaan sellaista sopivaa. Kuten ei myös ole haluakaan opetella uuden puhelimen käyttöä. No, onhan tunnuslukulaite. Sen olisin tänään mieluusti pistänyt päreiksi! Pääsin kyllä pankkiin vielä tunnuslukutaulukon kanssa. Mutta kun piti Kelan sivua käydä katsomassa ja tunnistautua pankkitunnusten kanssa sinne, ei se sitten onnistunut. Me olimme kyllä saaneet tunnuslukulaitteen runsas vuosi sitten. Mutta koska tunnuslukutaulukot toimivat, niin päätimme käyttää niitä niin pitkään, kuin mahdollista. Nyt se sitten loppui. Kaivoin laitteen laatikosta, mutta ei sen käyttö onnistunut. Minun olisi pitänyt muistaa pin-koodi... Joopa joo. Kun en ihan varmaksi edes muista, kokeiltiinko laitetta silloin aluksi jonkin kerran. Jos kokeiltiin, minulla pitäisi olla jossain se koodi. Koodinhan voi vaihtaa, mutta sekään ei onnistu, jollei muista vanhaa... "Kätevää" tämä digiasiointi, vai mitä?  Argh!

Ja kaikki sellaiset ikäihimiset, tai muut, jotka eivät pysty näitä systeemeitä käyttämään, on kyllä unohdettu ihan täysin. Monet heistä pystyisivät ne harvat laskunsa pankkiin kiikuttamaan,  tai hakemaan rahaa, mutta nyt heidät on pakotettu olemaan toisten avun varassa vain sen takia, etteivät osaa tai muuten pysty laitteiden käytöön. Sukulaiset sitten hoitavat, jos voivat, omaisensa raha-asioita. Mutta eihän kaikilla ole edes sellaisia henkilöitä lähipiirissään, joita voisi siihen valtuuttaa. Kuka heidän asioitansa hoitaa? Kotiavustajatko tai naapurit? Vai pitääkö joidenkin ruveta edunvalvojan asiakkaiksi ihan vain mutkikkaiden nykysysteemien takia?

Ja vielä sananen postistakin. Ennen sai paketin postista, kunhan vain näytti lapun tai tekstarin, jonka oli paketin saapumisesta saaanut. Kun sinut postissa tunnettiin jo, monesti siellä käyneenä, ei  tarvinnut henkkareita esiin enää kaivella. Mutta sitten kaikki muuttui. Kun meillä aikanaan lukiolainen olisi tilaamiaan kirjoja postista tarvinnut noutaa, ei se käynyt päinsä itseltään, koska ei hänellä ollut passia eikä muutakaan henkkaria. Me vanhemmat niitä paketteja sitten haimme. Ja annettiinhan postista joskus sekin neuvo, että kaverille voi kirjoittaa valtakirjan... 

"Turvallisuus, ennen kaikkea" vissiinkin. Viis siitä, hoituuko asia sitten ollenkaan, kunhan "turvaa" kuitenkin on.  En käsitä, kuinka tämä on päästetty tällaiseksi. Ei ole aina niinkään, että "vanha konsti on parempi, kuin pussillinen uusia" - kuten sananlasku sanoo. Mutta ei ole aina se uusikaan vanhaa parempi!

No, sainpahan nyt vähän höyryjä päästellä!

---

*Mikä kanikonttori? Ennen saatettiin sanoa:  "Viedään kaniin."  "Kanikonttorilla" ei ole mitään tekemistä kaniksi mainitun elukan kanssa. Kanikonttori on panttilainaamo. Oli entisajan pikavippilaitos. Ja on niitä olemassa  vielä nykyäänkin joitakin. Onneksi ei tähän rahalaitokseen ole tarvinnut omakohtaisesti tutustua, tavan pankeissa on jo ihan kylliksi. Ajatella, jos vielä saisi rahat tilipussiin tai käteen, ja saisi tiskille laskuja maksaa... Pankki kun nyt  "palvelee", niin siitä saa maksaa asiakas, vaikka useimmin tekee itse sen työn, jonka ennen pankkivirkailija teki.

Silta

Tänä aamuna jostakin syystä ajatukseni lensivät länsirannikolle Pomarkun silta-asiaan. Mietin siellä tekeillä olevaa siltaa. Jokihan halkoo kylän kahtia ja siellä on jouduttu jo pitkään käyttämään väliaikaissiltaa ja kiertoteitä. On saanut valita: väliaikaissilta keskellä kylää kiertoteineen tai kauempana oleva valtatien ylittävä silta, josta myös tulee kiertoa, riippuen siitä mihin on menossa. Mietin, että kun uusi silta valmistuu, on se varmaan tosi hienoa päästä kulkemaan siitä! Varmaan on juhlalliset sillan avajaisetkin sitten, näin oletan.

Allaolevat kuvat on Lieksasta. Täälläkin siltaprojekti tuloillaan. Tämä vanha kaarisilta on saanut lähtöpassit. Sen paikalle aiotaan tehdä uusi silta. Uusi silta ei liene yhtä nätti. Mutta on turvallinen. Tämä vanha silta vaurioitui muutama vuosi sitten, eikä sen korjaukseen tahdottu ruveta.

Näkymää Lieksan kaarisillan läheltä.

Mutta  mieleeni tuli myös toisenlainen "silta". Jeesuskin on silta, vaikka en sillasta mitään mainintaa löytänyt Raamatusta. Mutta onhan hän myös tie. Teihin kuuluu sillatkin. Jeesus on turvallinen, tukeva silta yli synkän virran. Joka sille sillalle käy, pääsee perille joen yli.

"Tien aukaisija käy heidän edellänsä; he aukaisevat tiensä, kulkevat portille ja lähtevät siitä ulos. Heidän kuninkaansa käy heidän edellään, ja Herra heitä johdattaa." Miika 2:13

Näkymää Lieksan kaarisillan läheltä.

Muistatko vanhoista muistolause-kiiltokuvavihoista tämän :

"Jos olisi virta, ja virran yli silta,

niin sinua joka ilta, kävisin katsomassa."

Jeesus "käy" luonamme, itseasiassa suorastaan viipyy luonamme aamuin, illoin ja joka aika!

Hyvää lepopäivää!

Senhän Taivaallinen Isä itse meille antoi:)

Jotenkin vaaleampi aamu... Ny sitä sit tuli!

Viittaan jutussa tuolla alempana tuohon yllä olevaan vasempaan kuvaan, mäen alle, vasemmalle kuusen juureen...*

Polku ja tie. Ei kovin paljon eroa toisistaan. Toinen vaan jonkin verran leveämpi.

Mitäs noi tossa tekee? Nuo on mun roskakärryt nykyään. Jos on useampi roskapussi vietävänä tuonne *alas roskikseen, sinne kuusen juureen, ni tällähän ne sopivasti kulkee.

Kuinka puhut itsellesi? Niinkuin ystävälle, vai...?

Eilen oli Uusi Tie -lehdessä juttu, joka puhutteli minua. Sen otsikko jo teki sen: "Puhu itsellesi kuin ystävälle". Minä jouduin toteamaan, etten kylläkään puhu itselleni niin. Huomaan moittivani ja mollaavani itseäni aika usein. En kyllä puhuisi ystävälle yhtä rumasti kuin itselleni. Ja kun lohdutan ja rohkaisen itseäni, se on jonkun muun sanoja, vaikka Raamatusta tai jostain muusta kirjasta. Mikä on ihan hyvä. Mutta että itse itselleni sanoisin jotain kaunista ja hyvää... ihan outo ajatus. Mutta varsin varteenotettava.

Lehden jutussa oli alkutekstissä, että "Ihmisen mielessä käy jatkuva dialogi ja  se on niin automaattista, ettei sitä aina edes huomaa. Mutta se miten itselleeen puhuu, kantaa kauas. Aiheen äärellä onkin hyvä pysähtyä ja tehdä tarvittaessa korjausliikkeitä."

Ja jatkona siihen: "Tiedätkö, miten puhut itsellesi? Miten kommentoit ulkonäköäsi, arvioit suoriutumistasi töissä tai sitä miten suoriudut ihmissuhteissasi?" Ja sitten kehotettiin kirjoittamaan sisäinen puheemme ylös tai puhumaan se ääneen. Ja sanotiin, että se voi olla "aika vavahduttava kokemus".  "Silloin voi huomata, että puhuu itselleen kovin eri  sävyyn kuin puhuisi ystävälleen, sanoo pääkaupunkiseudulla toimiva sielunhoitoterapeutti Tiina Välimäki." Monen sisäinen puhe on kuulemma "ankaraa ja täynnä vaatimuksia". Sitä kun ei mikään sensuroi.

Minulle tuo juttu antoi ajattelemisen aihetta. Jutun oli kirjoittanut Mari Turunen.

Olisin mieluusti laittanut linkin kyseiseen juttuun, mutta sen näkee kokonaan vain verkkolehdestä. Vain alkuteksti näkyy kaikille. Meille tulee paperinen lehti. Tästä linkistä pääsee tilaamaan paperisen lehden kuukauden ajaksi ilmaiseksi. Ja tietysti tilata lehden muutoinkin.

Tästä linkistä voi tutustua verkkolehteen ilmaiseksi. Ja samalla sivulla on myös saatavilla verkkolehden vuoden lukuoikeus puoleen hintaan. Ja verkkolehteen voi ostaa myös vaikka vain viikonkin lukuoikeuden.

Entä jos tänään sanoisi itselleen: "Hyvä minä. Minä Jumalalle rakas!" Kuvastakoon tämä allaoleva kuvakin sitä samaa asiaa. Jumalakin on  taatusti "ottanut meidät kainaloonsa", koska rakastaa meitä!

Kun Paavali kohtaa noidan...

"...säädettyyn aikaan asti." Apt. 13:11

"... ja hän kävi ympäri ja etsi taluttajaa." Apt. 13:11

Paavali ja Barnabas olivat nyt yhdessä matkalla. He olivat Pafossa ja olivat saaneet kutsun itsensä käskynhaltija Sergius Pauluksen luo. Hän oli ymmätäväinen mies ja halusi kuulla Jumalan sanaa. Mutta hänen luonaan oleskeli eräs, joka aikoi torpata kaiken sen: "Mutta Elymas, noita... vastusti heitä koettaen kääntää käskynhaltijaa pois uskosta." Mutta Paavalillepa tuli mitta täyteen. Eräänä sopivana hetkenä hän oli nokakkain tuon miehen kanssa, ja sanoi tälle kovat sanat: "Voi sinua, joka olet kaikkea vilppiä ja kavaluutta täynnä, sinä perkeleen sikiö, kaiken vanhurskauden vihollinen, etkö lakkaa vääristelemästä Herran suoria teitä? Ja nyt, katso, Herran käsi on sinun päälläsi, ja sinä tulet sokeaksi etkä aurinkoa näe säädettyyn aikaan asti."

"Ja heti lankesi hänen päällensä synkeys ja pimeys, ja hän kävi ympäri ja etsi taluttajaa." Paavali kyllä tiesi tasan tarkkaan, miltä tuosta miehestä nyt tuntui. Olihan hän itse ollut samanlaisessa tilanteessa äkillisesti sokeutuneena. Vaikka Paavali käytti kovia sanoja tälle miehelle; noidalle, puhuessaan, oli siinä eräs seikka, joka ehkä jonakin hetkenä saattoi lohduttaa tätä sokeaksi muuttunutta: "...säädettyyn aikaan asti." Vaikutti siltä, ettei lopuksi ikää, vaan sillä oli jokin muu loppupisteensä.

Mutta nyt tämä mies, ennen niin voimakas ja toisia hämmästyttänyt Elymas, etsi hädissään taluttajaa. Emme tiedä, kuka hänen käsipuoleensa tarttui. Sitä ei ole kerrottu, eikä muutoinkaan meille hänestä enempää mainita. Mutta en pitäisi mahdottomana sitä, että tuo mies muuttui. Sokeana hänellä ei juuri muuta ollutkaan kuin aikaa ajatella. Ehkäpä jopa käskynhaltija itse puhui hänelle vakuuttavasti, sillä käskynhaltijasta sanotaan: "Kun nyt käskynhaltija näki, mitä oli tapahtunut, niin hän uskoi, ihmetellen Herran oppia." Olisi kummallista jos ei hän, ja toisetkin, olisi puhuneet näkönsä menettäneelle tiestä, jossa ilmenee tällaiset voimat.

Mutta Paavali ja Barnabas seurueineen jatkoivat matkaansa. Heidän työnsä tällä paikkakunnalla oli nyt tehty. Varmasti Elymaksen tapaus puhutti heitä kovasti, sillä olihan siinä niin kovin tuttuja aineksia varsinkin Paavalille. Ehkä he pohtivat mitä vielä tapahtuisi, jotta noitakin vielä näkisi - ja uskoisi!

---
Tämä tapaus löytyy: Apostolien teot 13:6-12

Paavalin kokemus: Sauluksen kolme päivää

Barnabas uskalsi ottaa Paavalin hoiviinsa, kun muut vielä pelkäsivät häntä:
"Voiko siihen mieheen muka luottaa!?"

Minun käteni ovat kylmät (runo)

Minun käteni ovat kylmät

ei niissä ole sitä lämpöä

jota haluaisin

Minun askeleeni ovat kiireiset

ei minulla ole sitä levollisuutta

että pysähtyisin toisen luo

Minun korvani ovat huonot

että kuulisin kaiken sen

mitä tahdottiin sanoa

Jeesus, anna sinä minulle

rakkautesi lämpöä

levollisuutta kohtaamisiin

halua kuulla

että käteni lämpimät olisivat

 kun silitän jonkun poskea

että malttaisin pysähtyä

 kun sitä toivotaan

että osaisin oikein kuunnella 

kun minulle tahdotaan puhua.

---

Tämä runo syntyi tänä aamuna, kun huomasin silittäväni erään herätettäväni poskea kylmin käsin.

Ei näillä kivillä ja hiekoilla kesällä kävellä...

"Voiko siihen mieheen muka luottaa!?"

Kävi kiivas väittely. Toiset olivat puolesta, toiset vastaan. Useimmat eivät pätkääkään uskoneet, että se Tarsosta kotoisin oleva Saulus olisi luotettava. Jotkut olivat tiukasti sitä mieltä, että hän oli varmasti vakooja ja soluttautuja; häntä pitäisi varoa ehdottomasti. Häntä ei mitenkään saisi päästää heidän joukkoonsa. Siitä seuraisi vain suurta harmia koko seurakunnalle. Varmaan tuo mies vielä vangituttaisi heidät kaikki! Olivathan jopa seurakakunnan johtavat miehetkin pysyneet erillään hänestä.

Mutta oli muutamia, jotka olivat vastakkaista mieltä, yleistä mielipidettä vastaan. He olivat kuulleet miten tuo paljonpuhuttu mies oli edellisessä paikassa käyttäytynyt ja puhunut. Yksi näistä yleistä mielipidettä vastaan olleista oli Barnabas. Hän oli aivan varma siitä, että Saulus ei teeskennellyt. Kenties jopa itse Jumala vakuutti hänet siitä. Mutta oli Barnabas saanut varmuutensa miten vain, hän päätti puhua apostoleille ja esitellä Sauluksen heille. Hän kertoi, miten Saulus jo Damaskossa oli rohkeasti julistanut Jeesusta; sitä miestä, jota hän inhosi, ja jonka seuraajia hänellä oli into ja lupa vainota ja vangituttaa. Mutta nyt hän ylisti Jeesusta aivan julkisesti. Barnabas ottikin eräänä päivänä  Sauluksen mukaansa apostolien luo. Mitähän nämä tuumivat, heidät nähdessään... Varmaankin ajattelivat, ainakin jotkut heistä, että nyt tuli seurakunnalle tuho, kun tuo tuli tänne!

Mutta Barnabas kertoi heille tarkkaan kaiken; siitä alkaen, kun itse Jeesus oli ilmestynyt Saulukselle tiellä. Saulus oli siinä hetkessä menettänyt näkönsäkin. Mutta Jumala lähetti Ananias nimisen miehen rukoilemaan Sauluksen puolesta, jotta hän saisi näkönsä, ja myös Pyhän Hengen. Pyhää Henkeä ei Jumala antaisi kuin sille, joka hänen omansa on. "Kai olette samaa mieltä?" , hän ehkä saattoi kysyä apostoleilta. Ja olihan Saulus rohkeasti ottanut  kasteenkin. Tässä  kaikessa oli apostoleilla sulateltavaa. Kun he olivat tuon kaiken Barnabaan kertoman kuulleet, ja taatusti itse haastatelleet tarkasti Saulusta, päätyivät he ratkaisuunsa, että Saulus oli nyt heidän "veljensä".

Onneksi oli Barnabas, joka uskalsi ottaa Sauluksen hoiviinsa. Saulus Paavali muisti sen varmasti aina kiitollisin mielin.

- Aalto löi rantaan, mutta lempeästi.

Arkea: Kun autoa työnnettiin

Torstaina kaupungilla tapahtunutta. Olimme tankkaamassa autoa. Kun isäntä tankkasi, katselin ympärilleni. Silmäni osuivat läheiseen liikenneympyrään; mitä ihmettä siinä on meneillään? Kolme pakettiautoa peräkkäin risteyksessä, eivätkä mene siitä mihinkään. Kohta tajusin, että se etummainen niistä oli sammunut siihen. Pian niistä takana olevista tuli väkeä työntämään sen sammuneen pientareelle.  Siellä avatttiin konepelti ja kohta pelti laskettiin alas. Ja pääsivät jatkamaan matkaa. Nuo kaikki kolme autoa olivat samaa seuruetta.

Vähän myöhemmin samana päivänä. Olimme ajamassa kaupungilta kotiin päin. Mutta sitten muistimme, että piti kaakaojauhoa ostaa. Sen takia meidän oli tehtävä kieppi takaisinpäin eräässä risteyksessä, jossa se kävi kätevästi. Vaan mitäpä oli siihen risteykseen ajaessamme? Siinä oli pakettiauto kääntymiskaistalla, johon mekin ajoimme. Hetken siinä oltuamme, havaitsimme, että meille vinkattiin, että meidän pitäisi mennä sivusta sen pakettiauton ohi. Pakettiauto jäi  vilkuttamaan siihen kääntymistä... Me kävimme tekemässä sen tarvittavan kieppimme, ja kun ajoimme takaisinpäin sen pakettiauton ohi, tuli mieleen, että tarvittaisiin ehkä työntöapua, jotta se saataisiin pois siitä risteyksestä. Niinpä taas kävimme kääntymässä toisessa suunnassa ja tulimme pientareelle pakettiauton lähelle. Isäntä kävi puhuttamassa sitä kuskia ja kävi selväksi, että eikun autoa työntämään. Siinä oltiin ensin kolmisin; isäntä, minä ja vanhin tytär. Auto saatiin rullaamaan eteenpäin, mutta kohtapa siihen tuli jostakin muitakin työntämääm. Olivatkin samaa seuruetta, kuin siihen jääneen auton kuljettaja. Mutta tämä ei siis ollut sama auto, jonka olin aiemmin liikenneympyrässä nähnyt.  Työntöapu auttoi, ja auto suostui käynnistymäänkin sitten. Ja me saimme hymyn kera: "Thank you!" :)

Nämä molemmat risteyksiin jääneet pakettiautot olivat marjanpoimijoiden autoja. Marjat on poimittu ja poimijat lähtevät kotimaahansa. Ensin tuli mieleen, että autot olivat  rikki. Niinkin voi tietysti olla, mutta sekin on mahdollista, että bensat pyrittiin käyttämään tarkkaaan hyödyksi. Näiden autojen asemapaikka oli siinä lähellä.

Muutama päivä sitten oli Ylellä juttu siitä, että marjanpoimijoilla on kotiinlähdön aika nyt käsillä. Monet heistä ovat kuulemma kotimaassaan maanviljelijöitä. Siellä on sitten erilaiset työt odottamassa heitä.

Täällä Lieksassa tänään käydessämme vielä näimme heitä kävelemässä kauppaostostostensa kanssa. Kotimatkalla ajattelin, että he ovat jälleen nähneet täkäläisen kesän vihreyden muuttuvan syksyn värikkyydeksi täällä viettämiensä kuukausien aikana.

Nämä kuvat minä "poimin" kännykällä kohta kotiin tultuamme, kunhan ensin olin lykännyt ruokaa uuniin lämpenemään. Saimme eilen taas eräästä paikasta paljon valmista ruokaa:)

Sauluksen kolme päivää

"Mutta nouse ja mene kaupunkiin, niin sinulle sanotaan, mitä sinun pitää tekemän." Apt. 9:6

"Niin Saulus nousi maasta; mutta kun hän avasi silmänsä, ei hän nähnyt mitään,
vaan he talutttivat häntä kädestä ja veivät Damaskoon.

Ja hän oli kolme päivää näkemätönnä,
ei syönyt eikä juonut." Apt. 9:8-9


Emme varmaan pysty oikein kuvittelemaan Sauluksen järkytyksen määrää. Kaikki mihin hän oli uskonut ja satsannut; voimansa laittanut, kääntyi päälaelleen. Hänestä tuli myös toisten talutettava; nuoresta miehestä.

Mitä hän teki ne kolme päivää?

Ei varmasti juuri muuta, kuin ajatteli ankarasti. Ja rukoili; tuota, jota oli hetkiä sitten niin kiihkeästi vainonnut. Mutta kaiken järkytyksen keskellä oli lohdutus: hän tiesi, että se oli todellinen, joka hänelle oli tiellä puhunut: Herra Jeesus. Mutta tuo Jeesus ei ollut tuhonnut häntä, vaikka hänellä olisi varmasti ollut voima siihenkin. Ehkä hänellä oli jotain toivoa... Ja sitten, eräänä hetkenä Saulus saa nähdä näyn. Siinä näyssä hänen luoksensa tulee mies, jonka nimi on Ananias. Tuo mies tulisi tähän taloon ja laittaisi kädet hänen päälleen, ja hän saisi näkönsä takaisin siinä hetkessä.

Saulus odotti, tapahtuisiko jotain...

Mutta toisaalla... Eräs mies, nimeltä Ananias, saa näyssä Herralta käskyn. Hänen käsketään mennä Suoralle kadulle ja etsiä sieltä Juudaan talo. Sieltä hänen olisi kysyttävä  "Saulus nimistä tarsolaista miestä."  Tuo Saulus kuulemma rukoilee ja on nähnyt Ananiaksen tulevan luokseen. Ananias säikähti: Tarsolainen Saulus! Kuinka hän voisi mennä sen miehen luokse!? Hänhän on heitättänyt vankilaan paljon pyhiä, ja täälläkin hänellä on kuulemma valtuutus niin tehdä. Mutta Herra sanoi, että Sauluksesta tulisi hänelle "valittu ase." Enää ei Ananias uskaltanut vastustella. Hän päätti totella, mutta kyllä hän ihmetteli. Eikö Suoran kadun Juudaskin mahtanut olla samanmielinen, kuin se Saulus Tarsolainen, josta oli aiemmin  juttuja kuullut. Mutta Juudaan talon ovelle Ananias nyt meni ja kysyi Saulusta.

Huoneeseen astuessaan hän näki murtuneen miehen, ja Jumalan rakkaus tuota miestä kohtaan läikähti hänen sydämessään. Hän astui Sauluksen luokse ja sanoi: "Veljeni Saul, Herra lähetti minut...", ja pani kätensä Sauluksen päälle. "Heti putosivat hänen silmistänsä ikäänkuin suomukset" ja hän sai näkönsä.

Saulus oli valmis uuteen, erilaiseen elämään. Hän otti kasteen. Hänen "nälkälakkonsa" sai päättyä, ja  saatu ruoka vahvistaa häntä. Mutta mitähän Juudaan talossa mahdettiin ajatella...?

---
Mielenkiintoinen yhtymäkohta muuten tämä, että Saulus (myöh. Paavali) oli "pimeässä" kolme päivää... Jeesus puolestaan oli haudassa kolme päivää. Varmastikin Saulus Paavali pani merkille tuon asian, sillä hän oli erittäin perehtynyt pyhiin kirjoituksiin.

Siinä hetkessä oli paljon enemmän, kuin kirjoitettiin

"...Niin tämä avasi silmänsä, ja nähdessään Pietarin, hän nousi istumaan.

Ja Pietari ojensi hänelle kätensä ja nosti hänet seisomaan..."
Apt. 9:40-41

Mielestäni noiden kahden jakeen väliin sopinee ajatustauko, koska se hetki sisältää paljon.  Dorkas, tai Tabita, kuten Pietari häntä kutsui, nousi tavallista sikeämmästä "unesta". Se oli kuoleman unta.

Pietari oli tullut pyydettäessä tätä tapausta varten toiselta paikkakunnalta. Kun hän saapui paikalle, olivat siellä Dorkaksen ystävät heti känen "kimpussaan" esittelemässä tuolta ystävältään saamiaan lahjoja ja käsitöitä. Mutta Pietari halusi olla yksin. Kukaties häntä vähän hermostuttikin. Hän toimitti kaikki ulos siitä yläkerran huoneesta, jossa kuollut oli,  hautausta varten valmisteltuna. Pietarilla lienee ollut kiirekin tänne tullessaan, sillä ei hautausta  voinut kauaa odotella.

Mutta nyt Pietari on yksin kuolleen kanssa. Tai ei aivan yksin. Sillä tiesihän hän Herransa olevan hänen kanssaan.  Hän käy rukoilemaan. Sen sanoja ei meille ole kerrottu, mutta sitten hän sanoo: "Tabita, nouse ylös!". Onko hetken hiljaista? Emme tiedä, mutta Tabitan silmät alkavat liikkua ja hän avaa ne. Pietari näkee, että hänen rukouksensa on kuultu...

Mutta Tabita... Mitä hän ajattelee? Mitä sanoo? Hänen aukenevat silmänsä tavoittavat jonkun tuntemattoman vuoteen viereltä. Ehkä hän miettii, missä hän on? Kenties huone onkin tuttu, mutta kuka on tuo vieras mies tuossa? Mitä minulle tapahtui? Missä olen? Enkö ollut kuollut... mutta kuulin äänen, joka käski minun nousta...?

Ja nyt Pietarin käsi tarttuu Tabitan käteen ja nostaa tämän ylös, seisomaan. Tämä on ihme! Iloinen ihme! Ja he muistavat tämän hetken varmasti aina. Mutta nyt Pietari menee ovelle ja päästää sisään ystävättäret ja kaikki, jotka odottivat oven takana... Voi sitä riemun, ihmetyksen ja ilon kyyneleiden, naurun ja halausten määrää!

Emme me sitä osaa edes kuvitella, vaikka tässä  vähän yrittelin.

Edelläjuoksija!

"...jonne Jeesus edelläjuoksijana meidän puolestamme on mennyt..." Hebr. 6:20

Seurue on pysähtynyt tielle. Siinä käy kova puheenpolina. Mitä on meneillään? On näköjään niin, että edelläjuoksijan on nyt lähdettävä. Hänen tulee tarkistaa reitti ja myös laittaa perillä paikat kaikille valmiiksi. Mutta häntä ei tahdottaisi päästää. Muut matkalaiset kyselevät, kuinka he selviävät ilman häntä? Miten he osaavat perille, eiväthän he tunne reittiäkään? Joku sanoo, ettei edes tiedä, mihin tuo yksi on lähdössä ja ihmettelee, miten he voisivat perille osata, kun ei edes määränpää ole selvillä. Lähtevä lohduttaa ennen lähtöään näitä jälkeensä tulevia. Hän sanoo, että he kyllä tietävät tien. Isän luoksehan tässä ollaan menossa. No joku tahtookin nyt nähdä Isän kuvan.  Ei lähtijä rupea mitään kännykkää tai tablettia esiin kaivamaan, vaan muistuttaa, että jos on hänet nähnyt, niin on nähnyt Isänkin. Aivan samanlainen hän on, kuin Isäkin. Kun jotkut vielä ovat huolissaan, että miten he muistavat reitin ja kaiken muun ohjeistuksen, lupaa lähtijä  lähettää toisen Puolustajan olemaan heidän kanssaan ja hän kyllä muistaa kaiken.

Nyt sitten sanotaan heipat... ja alkujoukko jää katsomaan hänen jälkeensä.

---

Aikaa on kulunut... joidenkin mielestä aivan liian kauan.

Lopppupäässä joukkoa kysellään, oliko niissä puheissa mitään perää edes? Mihin tässä ollaan menossa? Sanottiin, että Hän tulee takaisin, mutta mitään ei ole tapahtunut. Missä edes tie menee? Mutta aina löytyy joku, joka sanoo, että onhan meillä se ohjekirjakin mukana, katsotaan siitä. Ja niin havaitaan, että tämäkin tilanne on sinne kirjoitettu kauan sitten. Siellä jopa sanotaan, että viimeisinä aikoina ruvetaan epäilemään, ettei mitään tapahdukaan. Missäs se Jeesus viipyy?  Mutta Hän tulee, muistuttaa se yhä matkassa oleva Puolustajakin; Pyhä Henki nimeltään. Aika rähjäiseltä matkalaisten joukko näyttää, eikä aina olla kovin sopuisiakaan, mutta matkaa tehdään yhä. Aikomuksena perille päästä. Kohta ne alkaa paikatkin olla valmiina perillä ja Jeesus lupasi tulla sitten hakemaan.

Siunausta sinulle kanssamatkalainen!

---

Aamulla minulla tuli jostakin mieleen tuo edelläjuoksija. Sitä ajatellessa luin myös Jeesuksen  ja opetuslasten keskusteluja Johanneksen evankeliumista, luvusta 14, ja vähän 13. luvun lopusta.

"Ellen näe... en minä usko." Jo muinoin sanottiin niin.

"Ellen näe... en minä usko." Niin sanoi Tuomas. Sen sanomisen oli Johannes, Tuomaan tuttu, merkinnyt muistiin; Joh. 20:25. Tuomas oli muuten kulkenut Jeesuksen seurassa kolmisen vuotta.  Ja niin olivat muutkin.  Eikö meistäkin moni "epäusko" samalla tavalla. Kaikki mitä emme voi itse selittää, tai jota joku muu ei ole selittänyt tavalla, jota uskoisimme,  asia ei ole meistä uskomisen arvoinen. Tai on ainakin epäilyttävä.

Mutta merkillistä on, että uskomme moniin asioihin, vaikkapa uutisiin, vaikka emme ole itse nähneet. Vaikka tiedämme, että kuvakin voi "valehdella", samoin kirjoitettu teksti. Mihin muuhun uskomme? Usko tieteeseen tuntuu olevan varsin vankka.  Tunnumme tietävän mitä tapahtui kauan sitten, vaikka emme ole nähneet. Mutta kun "tiedemiehet" vakuuttavat asian, niin se uskotaan. Välillä sitten sattuu niin, että "tiedemiehet" eivät olekaan tienneet, ja asia kumotaan. Me uskomme kyllä muihinkin juttuihin, joita emme ole nähneet. Uskomme, että on sellainenkin asia kuin ilma, jota hengitämme, vaan nähdä sitä emme voi. Tuntea voimme kyllä hengittäessä. Uskomme myös langalliseen ja  langattomaan viestintään. Ääni, kuvat ja teksti kulkevat jopa ilman johtoja.  Vaikka sitäkin on vaikea käsittää, miten se edes johdossa  voi tapahtua. Nämä kaikki uskomme,  kun tiede sitä meille vakuuttaa ja näemmehän vaikutuksiakin.

Sinä et ehkä usko Jumalaan, koska et ole häntä nähnyt. Ja sanot, ettet ole vaikutuksiakaan havainnut.
Okei sitten. Saat ajatella niin. Mutta tiedä, että Jumala voi ottaa sinuun yhteyttä tavalla, jota et arvaa. Tavalla, jota et voi selittää millään tieteellä ja tavallisilla selityksillä. Sinä havaitset kuitenkin vaikutuksen. Voit saada jonkinlaista "yllätyspostia" Isältä. Mitä se sitten sinun kohdallasi onkin.

Joskus Hän voi järjestää rohkaisevan yllätyksen vaikka rannalle. No, joo... olihan Jeesus sitä jo ennenkin "harrastanut", kun paistoi  kerran kalaa väsyneille kalastajille.  Sekin muuten hänen kuolemansa ja ylösnousunsa jälkeen. Mutta minun tapaukseni on erilainen. Pienemmässä mittakaavassa. Minulla on kesäisin ollut tapana uimarannalla kävellä ja katsella, onko mitä mielenkiintoista rannalle ilmaantunut ihmeteltäväksi. Milloin nyt mitäkin on. Aina ei ole. Mutta joskus on. Kuten sekin kerta kuluneena kesänä, jolloin löysin oksista muodotettuna oman nimeni rantahiekasta. Se oli kuin minulle rohkaiseva viesti Jumalalta, vaikka inhmillisesti se olikin jonkun tuntemattoman tekijän aikaansaannos.

---
Tuomas kokee saman kuin toisetkin: Joh. 20:24-29

Aurinkoista viikkoa itsekullekin!

Kaalikääryleiden vuodenaika

Minulle tuli taas tähän vuodenaikaan mieleen kaalikääryleiden teko.  Viime viikolla niitä teinkin. Jotenkin se tekeminen oli ihan kivaakin, vaikka en ruoanlaitosta noin yleensä välitä. Täytteeseen käytin riisin sijasta, ja tietysti lihan lisäksi, nyt kaura-härkäpapurouhetta.

Se sopi siihen tarkoitukseen ihan hyvin. Tuli minulla pikku mokakin kääryleiden teossa. Luin kyllä vähän ohjetta, mutta en kunnolla, koska ajattelin, että tiedänhän minä jo tämän... Mutta niin vain kävi, että kun olin jauhelihan paistanut, muistin rouhehommelia siihen lisätessäni, että raa'asta jauhelihastahan se täyte piti...

No, ei se kyllä mitään haitannut, että oli kypsennettyä.  Lasagnevuokaan ladoin 19 kaalikäärylettä. Osa isompia, osa pienempiä, vuokaan tiukkaan ladottuna. Täytekin meni niin tasan, että vain ruokalusikallinen jäi yli, kun viimeiselle kaalinlehdelle olin täytteen lusikoinut.

Torstaina niitä  tein. Lauantaina tuli viimeisetkin syötyä niistä. Pakastimeen ei ehtinyt yhtään. Hyvä kun maistui:)  Vähän nimittäin jännitti, että mitä niistä mahtaa tulla, kun oli tuo "riisinkorvike" käytössä tällä kertaa.