Pienet perhoskuvioidut rannekkeet

Kun ei muu juuri huvita, on kiva katsella vaikka innostavia käsityökirjoja. Niitä mulla on muutamia ollut nyt esillä, eli lojuneet lattialla koneen vieressä, helposti esille otettavina. Yksi erityisen jännä kirja on "Kauneimmat luontoneuleet"- kirja/Stepanie Dosen. Siinä on kaikkea jännää ja kaunista, kuten eläinkuvioituja neuleita. On esim. neulehuppari, jossa edessä karhun kuva, kauriinvasalla kuvioitu poncho, ketunmuotoisia huiveja, kissakuvioiset rannekkeet, perhoskuvioiset kämmekkäät, pitkä huivi kuin koivunkylki (on kirjan kansikuvassa) jne. No, mullahan ei lankoja ole yleensä valmiina mihinkään vähänkään isompiin juttuihin, eikä usein mahdollisuuksia niitä ostellakaan. Mutta olinpa joskus ostanut  puolellatoista eurolla Novita Nordic Wool -kerän. Siitä langasta värkkäsin pienet rannekkeet, jotka koristelin perhosilla. Idea tuli taatusti kyseisestä kirjasta, vaikka oma toteutukseni onkin erilainen. Kirjan perhoskämmekkäät oli  kuitenkin varustettu tuohon tyyliin perhosilla ja kämmekkäiden päävärikin oli lähellä minun neulelankaani.

Ajattelin nämä ikäänkuin nuorimmalle, mutta voi olla ettei hän näitä käytä, sillä hän toivoisi pehmeämpää lankaa. Mutta jos nämä jäävät mulle, niin ei haittaa lainkaan, sillä ne sopii hyvin minunkin ranteisiini:)

Aloitin sitten jo vaaleanpunaisesta villalangasta samalla tyylillä toisia rannekkeita, joita kaavailen toiseksi nuorimmalle... Niiden koristelua en ole vielä oikein osannnut varmasti päättää, mutta harmaa sydän voisi sopia ehkä  niihin. Jää nähtäväksi.

Tiedätkö sinä olevasi suuren rakkauden kohde?

Sillä niin Jumala rakasti maailmaa, sen jokaista ihmistä, sinuakin, että - kuten Juha Vähäsarja asian kirjassaan Joka päivä armon suojassa, sanoo:

"...Sinä todella rakastat jokaista ihmistä ja tahdot taivaaseen kiroajasikin. Ne, jotka eivät sinuun usko, ovat sinulle rakkaampia kuin koskaan voivat tajuta..."

 

Kuvat rotkon pohjalta ja rinteiltä.

---

Muutama sananen bloginpidosta. Minulla on viime aikoina kovin hidastunut juttujen teko. Tavallaan aiheita piisaisi kuten ennenkin, ja toisaalta ei. Monista jutunaiheista tulee mieleen, että "mitä minä niitä..."  Ja usein valmiiksi kirjoitettukin jätetään luonnoksiin lojumaan. Kuviakin olisi ennestään jo. Uusia ei kovasti innosta koneelle laittaa, koska härveli jo muutenkin nihkeästi toimii. Jos muut jutunaiheet sattuisikin jäämään vähemmälle, niin jos siitä ihmisen tärkeimmästä asiasta edes joskus kirjoittaisi...  On niitäkin ihmisiä, jotka saattavat joskus toisille ihmetellen sanoa, että miksi ette kertoneet siitä? 

Neulekirja-arvonta alkaa! - Ja blogiystävän lähettämä kaava:)

Minulla oli tänään postilaatikossa odottamassa kivaa postia, kun blogiystävä Pirjo, Sano se kukkasin -blogista oli lähettänyt minulle nämä mekkokaavat:) Kiitos Pirjo!

Näihin on tuossa kaavan mallikuvassa jo "ehdotettu" ruutukangasta ja minä muistin, että minullahan on kaapissa yhdet ruutuverhot, jotka kenties voisi sopia tähän hommaan. Niitä kun ei meillä verhoina enää käytetä. Nuo oli käytössä ensimmäisessä omakotitalossamme Luvialla 90-luvulla. Mutta katsotaan, käytänkö ne nyt vaikka tällaiseen ompeluun. Kangas tosin on paksuhkoa puuvillaa, kenties aikanaan Anttilasta ostettua. Se voisi kesämekoksi olla liiankin paksuhkoa, mutta kylmenpien kausien liivihameeksi kyllä sopisi.

 No, se asia jätetään nyt vähän hautumaan.

Mutta sitten se toinen asia: Neulekirja-arvonta!  Näin jokunen viikko sitten kaupassa kivan kirjan. Annoin itselleni "luvan" ostaa sen, sillä ajatuksella, että voisin järjestää arvonnan. Joten tässä se nyt tulee. Arvontaan saa osallistua jokainen halukas, vaikka ei olisi neuleita itse innostunut edes tekemään. Onhan tuota ihan kiva katsella muutenkin. Kuvissa kirjan etu- ja takakansi. 

Arvonta alkakoon nyt:) Ilmoita kommentissa osallistumisesi. Minulla on hyvä olla jokin tieto, josta tavoitan sinut, jos voitto osuu kohdallesi. Arvonta-aikaa ei ole montaa päivää, sillä se päättyy sunnuntai-iltana klo 18.00. Ja pyrin lähettämään kirjan ensi viikolla matkaan. 

Onnea arvontaan:)

---

Arvonta on päättynyt. Arvontaan osallistui viisi henkilöä. 

Kulhosta johon arvontaan osallistuneiden nimilaput laitettiin,

nousi esiin nimi: Miitsu!

Onnea sinulle:)

Olen laittanut Miitsulle sähköpostia voitosta.

Harmaudessakin ihastuttavia värejä

Eilinen kuvakierros. Mulla oli kamerassa sopivasti sellainen asetus, etä nuo heinät juuri tuli hyvin esiin, sillä ne keltaiset heinät tienpielessä ovat varsinkin ihastuttaneet viime päivinä. Ja löytyy väriä ihan maantien harmaudestakin, kun siinä on punaruskeita neulasia ja tummanharmaiksi muuttuneet puunlehdet. Omissa koivissanikin oli väriä vaaleanpunaraitaisten villasukkien muodossa. Takkini oli siinä vaateyhdistelmässä hyvin haaleanpunainen sekin, samoin päässäni ollut pipo. Takki ja pipo ovat joskus olleet esillä blogeissani.  

Keittiön pöydän ääressä - kuvien kanssa leikkimistä, ym.

Piirtelin tänä aamuna ajankulukseni. Kauan sainkin aikaa kulumaan pieneen kuvaan. Eihän siitä sellainen tullut, kuin millaiseksi mielikuvitus sen alkuun kuvitti, mutta jonkinlainen kuitenkin. Mutta koska en ollut siihen tyytyväinen, ja aikaakin oli, ryhdyin vielä paperinleikkuupuuhiin kuvan tiimoilta. Kokeilin miltä se näyttäisi jonkinlaisten kehysten kanssa.

Tämä tämänpäinen kuva tuli piirreltyä sen jälkeen, kun olin toiseen blogiini laittanut pienen tekstin aiheesta, johon kuvakin minun ajatuksissani liittyy. Kuvassa odotetaan jotakuta. Vähän jo väsyttää, mutta odotetaan, koska tiedetään varmasti sen odotettavan tulevan.

Linkki mainittuun toisen blogini juttuun: https://toisestatodellisuudesta.blogspot.com/2020/10/odota-hanta.html

Taaspa tulikin sitten piirreltyä nainen kivelle istumaan. Nyt minulla onkin kameran muistikortilla ensimmäisenä ja viimeisenä kuvat kivellä istuvasta naisesta. Joskushan piirsin naisen hiekkarannalle istumaan kivelle ja kaukaisuuteen katselemaan. Siitähän tein sitten myöhemmin virkatun taulunkin.

Tässä vielä se rannalla istujan kuva: https://vaaranlaella.blogspot.com/2018/12/virkattu-kuva.html

Mutta vähän toisenlaista paperihommaa oli tytär yhtenä päivänä harrastanut, kun oli minulle hauskannäköisen muistilapun laittanut pöydälle aamua varten.

Ja laitetaanpa nyt vielä tämäkin keittiön pöydän ääreen sijoittuva asia: Meillä on torttukausi jo avattu:)

Silmät - auki vai kiinni?

Monesti on oikein hyvä laittaa silmät kiinni, jos on levon aika. Toisinaan saatamme sulkea silmät myös paikoissa ja tilanteissa, jotka tuntuvat liian pelottavilta, tai muuten liian pahalta nähdä. Ja silloinkin silmien kiinni pitäminen saattaa olla ihan hyvä. Mutta on yhdet silmät, jotka olisi hyvä pitää aina auki: uskon silmät. Jos ne eivät ole auki, ei näe sitten sitäkään, joka osaa auttaa, lohduttaa ja rohkaista, johdattaa eteenpäin. Korvilla voimme kuulla kyllä silloinkin. Ja tuntea käden, joka lujasti, varmasti, rohkaisevasti ja hellästi ottaa kiinni meistä. 

Uskaltaisiko avata silmät?

 

Niin taidokas kuvakudos - Ja me osana sitä.

Mieleeni tuli erinäisiä elämän asioita ajatellessa, varsinkin millaisia harmituksia kelläkin on, yht'äkkiä se Joosef. Hän joutui eroon perheestään vuosikausiksi. Jumala oli suunnitellut hänen elämäänsä käsittämättömiä kuvioita. Mikä Jumalan viisaus, mikä suunnitelma, kun hän tahtoi varoittaa faaraota tulevasta nälänhädästä - ja siihen varautumisesta. Hän ei puhunut faaraolle suoraan. Tai "puhui", mutta ei käyttänyt sellaista tapaa, että olisi suoraan sanonut hänelle, että "näin tulee tapahtumaan, ja tee sitä ennen näin...". Ei, vaan hänellä oli paljon moniulotteisempi, kauskantoisempi, ja menneisiinkin solmittu suunnitelma. Siihen tarvittiin Aabrahamin jälkeläinen, Iisakin pojanpoika, Jaakobin poika, eli Joosef, jolle Jumala oli antanut unien näkemisen lahjan. Ja joka hänen nuorena kotona asuessaan ärsytti suuresti hänen veljiään ja isäänsä... Mutta nyt Egyptissä, hän oli saanut myös unien selittämisen lahjan. Sitä lahjaa Jumala käytti Joosefissa. Ensiksikin päästämään hänet vankilasta. Mutta suurempi suunnitelma ja osa oli varattu Joosefille: tulla Egyptin hallitusmieheksi; seuraavaksi itsensä faaraon jälkeen. Näin Jumala pelasti kansansa, Aabrahamin jälkeläiset nälkäkuolemalta, kuten myös Egyptin kansan. Mutta myös antoi isän ja pojan jälleen kohdata toisensa pitkien surun vuosien jälkeen, ja elää yhdessä siitä eteenpäin. Ja jatkoa oli luvassa sille "kuvakudokselle", joka sai muotoa ja kuvioita Egyptissä. Se oli yksi osa Jumalan jo ennalta tekemää suunnitelmaa. 

Meidänkin elämässämme on Jumalalla suunnitelmat. Ja se on myös osa jotain suurempaa kuviota ja koko kudelmaa. 

Miten hieno kuvakudos se onkaan, kun se kokonaisuudessaan ja kaikin puolin valmiina  ja viimeisteltynä kerran levitetään kaikkien ihailtavaksi. Mitkä ihmeelliset kuviot, miten ohutta ja samalla kestävää, miten kaikki sopii saumattomasti yhteen, millaista reikäommelta, niin taidokkaasti tehtyä, mikä suunnitelma - ja mikä toteutus! Siitä löydämme itsemmekin... Katsomme ihmetellen, että "Voi ihme, tuossahan olen minäkin." "Enpä olisi arvannut".  Silloin on meidän kaikkien pakko myöntää, ettemme täällä mitään käsittäneet.  Yhtenään vain pähkäilimme näkemäämme lankasotkua. Kuitenkin jokainen lanka ja väri oli tärkeä, ja jokainen käsittämättämän näköinen kuvion mutka.

Löysin kuvitukseksi lokakuussa 2018 tehdyn, laulusta silloin ideansa silloin saaneen kuvan.

Aamun piirros: "Sinä vähäuskoinen, miksi epäilit?" Mennään yhdessä takaisin veneelle.

Jeesuken käsi tukee järkyttynyttä ja peloissaan olevaa Pietaria.

- Minä autan sinua. Mennään yhdessä takaisin veneelle.  

Matteus 14:23-33

Jeesus käski opetuslastensa lähteä edeltäkäsin veneellä  järven toiselle puolelle, ja sillävälin hän itse jäisi lähettämään luonaan ollutta kansanjoukkoa koteihinsa...

"Ja laskettuaan kansan hän nousi vuorelle yksinäisyyteen, rukoilemaan. Ja kun ilta tuli, oli hän siellä yksinänsä. Mutta venhe oli jo monen vakomitan päässä maasta, aaltojen ahdistamana, sillä tuuli oli vastainen. Ja neljännellä yövartiolla Jeesus tuli heidän tykönsä kävellen järven päällä. Kun opetuslapset näkivät hänen kävelevän  järven päällä, peljästyivät he ja sanoivat: "Se on aave", ja huusivat pelosta. Mutta Jeesus puhutteli heitä kohta ja sanoi: "Olkaa turvallisella mielellä, minä se olen; älkää peljätkö."

Ja Pietari vastasi hänelle ja sanoi: "Jos se olet sinä, Herra, niin käske minun tulla tykösi vettä myöten". Hän sanoi: "Tule". Ja Pietari astui ulos venheestä ja käveli vetten päällä mennäkseen Jeesuksen tykö. Mutta nähdessään, kuinka tuuli, hän peljästyi ja rupesi vajoamaan ja huusi sanoen: "Herra, auta minua". Niin Jeesus kohta ojensi kätensä , tarttui häneen ja sanoi hänelle: "Sinä vähäuskoinen, miksi epäilit?" Ja kun he olivat astuneet venheeseen, asettui tuuli. Niin venheessä-olijat kumarsivat häntä ja sanoivat: "Totisesti sinä olet Jumalan Poika"." Matteus 14:23-33 (Vanhemman raamatunkäännöksen mukaan. Uudemman näkee vaikka Raamattu.fi:stä )

---

Kirjoitin aiemmin  aamulla tähän liittyvää tekstiä toiseen blogiini: Vähäuskoinen

Jos vain...

Jos vain saisin... vai, jos vain olisin...? Huomaan olevani tilanteessa ja olosuhteissa, jollaisia emme olisi halunneet. Rupean kyselemään, miksi on niin? Mentiinkö jossain kovasti harhaan, vai näinkö sen piti ollakin?

Voin päätyä jossittelemaan kahdella tavalla. Voin ruveta harmittelemaan menneitä valintojen paikkoja ja ajattelemaan, että "jos vain olisin tehnyt silloin niin... tai näin". Enkä pysty sillä pohdinnallani muuttamaan mitään.

Toinen, parempi "jossittelun" tapa on varmaankin tämä, jota  kauan sairastanut nainen käytti lähestyessään Jeesusta: "Sillä hän sanoi itsekseen: "Jos vain saan koskettaa hänen vaippaansa, niin minä tulen terveeksi."  Matteus 9:21. 

Ja terveeksi se nainen tosiaan tuli. Mekin voimme tulla paremmin autetuiksi lähestymällä  mieluummin Jeesusta, oli asiamme mikä hyvänsä, kuin jossittelemalla sitä, mikä on takanapäin.

Kivessä koristeena kuin pitsinen sydän

Hyvää... (ei sentään vielä lauantaita... niinkuin ensin mieleeni tuli)

  vaan perjantaita:)

Ruusukantinen kirja - ja sen herättämiä mietteitä

Niin, siis vaatimattoman kirjan kansien olisi tarkoitus saada vielä ruusukankaasta päällystys. Tämä on menosssa äidille synttärilahjaksi. Mitä nämä kannet sitten sisällään pitävät?  Niistähän on joskus ollut juttuakin, mutta kerronpa silti kohta... Oli tosi vaikea keksiä äidille mitään synttärilahjaa. Siinä oli minun puoleltanikin tietyt "raamit", joiden mukaan piti toimia. Enkä sitten keksinyt mitään muuta, kuin sen idean sain, että jospa laittaisinkin äidille sen "vieraskirjan", josta jo aiemmin vähän kerroin, johon raamatunjakeita käsin kirjoittelin, ja jota alunalkaen itselleni olin tekemässä. Mutta nyt päätinkin antaa sen äidille. Tekstit on isoja, helposti selattavassa muodossa. Jospa hänen olisi siitä helppo joskus joku jae lukaista. Ja synttärikukkaset menee tässä ikäänkuin niiden ruusukankaalla päällystettyjen kansien muodossa,  postin kuljettamana hänen postilaatikkoonsa.  Kirjassa on puutteensa, mutta mikäpä täällä aivan mielen mukaista olisi muutoinkaan. Ai niin, Omar-karkkipussi on jo ostettu lähetykseen mukaan laitettavaksi myös.

Minun oli aikomus ensin kirjaan tehdä sisällysluettelokin, koska olin laittanut lappusille kaikki paikat, joista tekstiä oli. Muutin suunitelmaa. Jätin sisällysluettelon kirjoittamatta. Ja lappuset säästän itselläni, jos vaikka innostuisin uudelleen itselleni kirjaa värkkäämään. Huomasin sen nimittäin itselleni ihan "tarpeelliseksikin", sillä toisinaan se oli helppo ottaa esiin selattavaksi, jos oli vaikka apealla mielellä, eikä muuta jaksanut kuin sitä selata. Olihan siinä juuri minulle valikoitu sisältö... Toivottavasti äitikin siitä jotain saa itselleen.

Kun sitten talletin niitä lappusia, laitoin ne isomman paperin väliin ja siihen paperiin kirjoitin kirjan valmistumisesta. Kirjoittessani päivämäärää, se 15.10. tuntui tutulta... Se toi mieleen muiston 31 vuoden takaa. Olinpa nimittäin  sinä päivänä: 15.10.1989, liikkeellä  äidin kanssa. Ajelimme kahdestaan Poriin. Minä olin menossa Porin Eelim-temppelissä (helluntaiseurakunta) kasteelle. Menomatkalla juoksi hirvi auton editse. Myöhemmin kotona isä ei yhtään tykännnyt kuullessaan kasteasiasta. Se on sikäli erikoista, että juurihan hän se aikanaan meillä oli, joka ensimmäiseksi, 70-luvun alussa, oli siihen helluntaiseurakuntaan kuuluvien kanssa tutustunut, ja jonka tähden äitikin tiensä sinne löysi. Ja me tytöt kuljimme äidin mukana; oli kerhot, pyhäkoulut, leirit. Ja hyvin usein ihan tavallisiin jumalanpalveluksiin, eli kokouksiin, lähdimme mukaan. Joskus kukaties ihan silläkin, että jos isä sattui kotona olemaan juovuksissa...  Ei niitä enää niin muista. Mutta isä itse ei tosiaan ollut koskaan helluntaiseurakunnan jäsenenä, mutta varmaan aina hänen sydämessään kyti usko, vaikka se pullo piti häntä otteessaan lähes loppuun asti. Lapsi ollessani isähän pyysi minua lukemaan itselleen raamattua ääneen. Se mitä luettiin, ilmeisesti kohtuullisen usein, oli Johanneksen evankeliumin lukua 14. Ihmettelin sitten joskus aikuisena, miksi sen luvun alkuosa niin päässäni pyörii. Äiti sitten muistutti siitä, että isähän sitä luetti minulla. Jännä juttu sekin, että pappi isän hautajaisissa luki juuri tuon kohdan,vaikka ei tiennyt lukiessaan, miten tärkeä se kohta oli isälle ollut...

"Älköön teidän sydämenne olko murheellinen. Uskokaa Jumalaan, ja uskokaa minuun. Minun isäni kodissa on monta asuinsijaa. Jos ei niin olisi, sanoisinko minä  teille, että minä menen  valmistamaan teille sijaa? Ja vaikka minä menen valmistamaan teille sijaa, tulen minä takaisin ja otan teidät tyköni, että tekin olisitte siellä, missä minä olen." Joh. 14:1-3 (Jeesuksen sanoja)

 

Mutta nyt minun sitten pitäisi alkaa värkätä tuollaisia kansia... Vähän mietityttää sen onnistuminen, en ole kai aiemmin tehnyt kirjaan kangaskansia.

---

Nyt se on tehty. Ja arvasinhan ettei se välttämättä ihan heti onnistu. Siitä tuli ensin liian löysä. Mutta se ongelma onneksi korjaantui sillä, että teki tikkaukset kaikkiin reunoihin.