Ei voi ruveta sooloilemaan...

Jostain tuli taannoin mieleeni nuo otsikon sanat ja siitä sitten rönsyili jotain ajatuksia. "Tarviiko sitä uskoa/uskontoa niin vakavasti ottaa?"  "Kai sitä voi vähän hauskaa pitää?" "Eikö voisi vähän rennommin ottaa?" Noin voi joku ajatella.

Vastaus voisi olla: "Kuninkaan palveluksessa oleva ei voi ruveta sooloilemaan". Kuka Kuningasta palvelee, pyrkii tekemään  sen saamiensa ohjeistusten mukaan, eikä sooloile oman päänsä mukaan. Virheitä tulee, vaikka pyrkimys on oikeaan, mutta virheet tuodaan Kuninkaan eteen ja hän ymmärtää meitä kyllä.  Mutta ken tieten tahtoen rupeaa tekemään täysin oman tahtonsa, tai mikä vielä pahempaa, vieraan vallan toiveiden mukaan, mitä siitä sanomme? Hänen asiansa ratkaiskoon Kuningas, Jumala itse, joka meidät tuntee.

Mutta... usko ei ole uskontoa.

Se on yhteys Jumalaan; häneen,  joka on Kuninkaamme, Isämme, Luojamme.
Se on napanuora, jonka varassa elämme.
Se on pelastusköysi ja pelastusrengas, jonka varassa elämämme on.
Se ei ole perinnettä, jota voi uusia tai vaihtaa toiseen.
Se on enemmän.
Se on kaiken perusta.
Elämämme voima.
Kaiken moottori  ja polttoaine.
Ilma, jota hengitämme.
Vesi, jota juomme.
Valo, jota tarvitsemme.

Ilman häntä olisimme kuin akanat, jotka tuuli lennättää pois.
Kuin lumi, joka sulaa helteessä.
Nyt olemme kuin puutarhaan istutettu kallis siemen.
Vielä ei ole käynyt ilmi,  mitä meistä tulee.

Ja mitä siihen alussa mainittuun hauskanpitoon tai rennosti ottamiseen tulee, antaa Kuningas siihenkin aikoja ja mahdollisuuksia. Levon hetketkin ovat hänen antamaansa, hänen on kaikki, mitä teemme.

Nekin saavat monestä hyvästä osansa, jotka pakenevat Kuningasta.
Ne, jotka eivät enää uskaltaudu hänen eteensä.
Kyllä Kuningas heidät mieluusti ottaisi vastaan.

Kuninkaan pöytään on kutsu kaikille.
Kaikki eivät tahdo.

Paossa oleva ei ole vapaa...
Vapaa on se, joka armahdetaan.


---
Tässä jälleen yritykseni kuvata jotenkin sitä, mitä usko on. Sanakäänteissä on varmaan paljon sanomista, mutta tuon kummemmin en sitä osaa. Se usko ei ole vain jotain kulttuuria. Se on sitä, että uskoo yhäkin olevan elävän Jumalan, johon ihminen voi olla yhteydessä. Se on uskoa Jumalaan, joka välittää ihmisestä, joka antaa yhä syntejä anteeksi kaipaavalle.

Kirjoitin muistikirjaani viime sunnuntaina näin:

"Saako tarpeekseen? Noin mietin, kun olin jälleen laittanut "vaaranlaelle" tekstin, joka oli "uskonnollinen". Ajattelin, että joku voi kokea, että mitta on nyt täynnä sellaista, eikä enää halua käydä blogissa. "Joku voi saada tarpeekseen..." Jollekin se voinee olla  myös sitä, että nyt on riittävästi, ei tunnu vajaalta."



---
Tässä vielä yksi eilisiltainen piirustelu. Neito nimittäin palaa tänään kotimaahan puolivuotiselta reissultaan! Illalla hän viestitteli, kun oli jo aloittanut kotimatkansa.  Sen perusteella minä sitten kuvittelin vähäsen, millaista hänen alkumatkansa oli...:)

Niin se kuulemma oikea laituri  olikin  sopivasti suoraan nenän edessä:)