Aikuisten ystäväkirja: Kaisun haaste

Sain jo toukokuussa Kaisulta Mekkokaapista haasteen, joka kiinnosti minua, vaikka vasta nyt sain tartuttua tositoimeen:) Kaisu oli käyttänyt omassa jutussaan kuvituksena vanhoja kuviaan ja se oli minusta hyvä idea. Päätin tehdä saman, mutta  niiden etsiminen se vaivalloinen osuus jutun tekemisessä olikin, eikä tästä kuvien osalta tullut sitä, mitä olin aikonut. On sitten näine kuvineen:)

Tästä se alkaa.

Siinä itse kertomuksemme henkilö ohutkinttuisena vauvana...

Nimeni on: Tuula
Jotkut tosin kutsuvat minua: äitiksi.
Olen syntynyt vuonna: 1963
Lapsuuskotini langallinen numero: Jaa-a, mikä lienee ollut. Jostain sekin varmaan löytyisi. Ensin se oli muistaakseni joku 54-alkuinen ja muuttui sitten kai 64-alkuiseksi.

Pienenä olin varma, että minusta tulee: No, olihan noita montakin toivetta, varma olinko mistään? "haitarinsoittaja, sirkusnäyttelijä, linja-auton rahastaja, kampaaja..."
Mutta isona minusta tulikin:  ainakin "vauvojen äiti"
Täydellinen puoliso: pitää kuin kukkaa kämmenellä

Jos saisin lisää tunteja vuorokauteen: alkaisin silti nuokkua kesken elokuvan ja menisisn nukkumaan.
Harrastan nyt: blogin pitoa kai. Ja joskus piirränkin. Ja kirjojakin välillä luen. Nytkin menossa yli satavuotiasta lukemista: P. Päivärinnan "Elämän havainnoita". Mielenkiintoisia ihmiskohtaloita siinä.
Parin lasillisen jälkeen perjantaina kuuntelen Spotifystä: En muuten tee  kumpaakaan. Alkoholia en käytä ja musiikkia kuuntelen radiosta tai levyltä.  Spotifyä nuoriso on mulle joskus neuvonut, mutta käyttämättä on jäänyt.
Bravuurini keittiösssä (viinin lipittämistä ei lasketa): Viiniä meidän keittiössä ei olekaan. Ja "bravuurini" on  yksinkertaistakin yksinkertaisempi lasagne.  Ja nyt vasta olen oppinut tekemään kunnollista hernekeittoakin... Siitä "nyt vasta", voikin päätellä, etteivät "keittiölliset" taipumukseni ole kovin häävit. 

Melkein hävettää kertoa, että itken aina kun: No, en nyt tosiaan aina, mutta yleensäkin surulliset ihmiskohtalot, vaikka ne olisi kauankin tapahtuneita, voi saada vedet silmiin. Mutta sitä en muille näytä. Lapsena olin jopa vähän leuhka siitä, etten kirjojen tarinoiden vuoksi vetistele, mutta ikä pehmentää.
Lapsuuteni lempilelu: Sitä en pysty muistamaan, mutta tallessa on nukke, nalle, koira, nukenvaunut ja keppihevonen. Jos kiinnostaa katsoa, tästä näet: 60-luvun nukenvaunut ja muita leluja sekä Lapsuuteni leluja 60- ja 70-luvuilta.  Ja alla yksi nuoruuteni "lelu", siihen asti kunnes sain ajokortin.

Lempilelu nykyään: isännän mulle synttärilahjaksi ostama kamera varmaan!
Salainen paheeni: lusikoin itse salaa takan takana omaan nassuuni kakkutaikinan jämät... No, joskus kuulutan lapsillekin, että haluatteko...?
Eikun se ihan oikea paheeni: Sipsit. 
Viisaus, jonka olen tähän mennessä oppinut: En tiedä, olenko oppinut mitään.

Noin. "Semmoinen oli kertomuksemme", joka sanonta meillä on jo yksi "helmi"

menneiltä vuosilta, jolloin isäntä luki lapsille kirjoja. Usein hän lopetti lukemisensa

tuohon lausahdukseen. 

Mutta nyt nykyaikaan. Maisema muuttuu, ja me sen mukana. 

Täällä lähistöllä metsäkoneet ryskää. Niin oli tänäkin aamuna, mutta  eivät nuo pinossa olevat, 

 eivätkä tänäkin aamuna kaatua ryskyneet, ole kuitenkaan meidän puitamme.

Nyt kun jälkeen puolenpäivän kävin katsomassa, missä nuo metsän syöjät on,
 niin olivat aamuiselta paikaltaan, postilaatikkomme kohdalta, ehtineet jo sille puolelle tietä,
 missä meidänkin rajamme on. Näimme isännän kanssa kuinka ne siitä rajalta puita kaatoivat. Lapset jo aamulla kouluun mennessään ihmettelivät muuttunutta maisemaa, mutta mitähän sanovat, kun tulevat koulusta... Eräskin männynhuiskale humpsahti kaatuessaan puoleen väliin "postilaatikkosuoraamme" ja siihen ne männynlatvan roippeet jäivät keskelle tietä.