"Puutarhurin tapaus"

Sen päivän järkytyksen suuruus oli mittasuhteiltaan käsittämätön. Olivathan nämä naiset elämässään jo monenlaista ennenkin kokeneet, mutta tämä oli tyystin erilaista. Hehän olivat uskoneet Jeesuksen olevan paljon enemmän kuin tavallisen ihmisen. Ja nyt hän oli kuollut. Ei kai Jumalaa voi tappaa? Hehän olivat uskoneet Jeesuksen olevan se tuleva, Messias. Kaikki hänen puheensa ja tekonsa puhuivat sen puolesta. Ja nyt hän kuitenkin makasi haudassa, pahimman roiston rangaistuksen saaneena, hirvittävän kuoleman kokeneena. Nyt oli sapatti, mutta ajatukset kiersivät sitä samaa kehää; miettien, kuinka näin saattoi tapahtua? Miten voisi jatkaa elämää tämän jälkeen? Naiset odottivat arkea voidakseen mennä haudalle ja tehdäkseen Jeesukselle viimeisen palveluksensa. Siihen olivat surustaan ja järkytyksestään huolimatta valmistautuneet. Tarvikkeet oli jo hankittu, mutta perjantaina ei enää ollut ehtinyt tehdä kaikkea tarvittavaa ennen sapattia.

Oli kuitenkin muitakin, joilla oli vähän samankaltaiset suunnitelmat. Arimatian Joosef oli tehnyt päätöksen: Jeesus saisi kunnollisen hautauksen. Hänen oma hautansa oli juuri äsken valmistunut. Hän hautaisi Jeesuksen mielellään siihen. Mutta  kuinka hän uskaltaisi pyytää Pilatukselta Jeesuksen ruumista? Hän puhui aikeistaan Nikodeemuksellekin, jonka hän tiesi myös sydämessään seuranneen Jeesusta. Nikodeemus lupasi tulla auttamaan häntä, jos hän saisi luvan ottaa ruumiin ristiltä. Ja sen luvanhan hän sai. Pelottavaa oli ollut kysyä lupaa. Ja pelottavaa oli ajatella, mitä muut neuvoston jäsenet nyt sanovat - ja tekevät,  heidän tekonsa tullessa julki. Siitä ei varmaan hyvä seuraisi. Mutta siltikin, Joosef ja Nikodeemus halusivat tämän palveluksen tehdä. Raskain mielin se oli tehty, ja nyt oli sapatti. Haudalle oli määrätty sotilaita vartioon. Kuulemma sen takia, ettei kukaan voisi varastaa ruumista ja väittää ylösnousemuksen tapahtuneen.

(Ylläolevat olin kirjoittanut huhtikuussa. Nyt  puolisen vuotta myöhemmin, tänä aamuna, löysin paperin, muistamatta sellaista olevankaan. Päätinpä kirjoittaa vähän jatkoa. Sitä tämänaamullista tuossa alla. Otsikon keksin nyt.)

Nyt oli viikon ensimmäinen päivä. Varhainen aamu vielä. Magdalan Maria päätti  lähteä käymään haudalla. Mutta mitä hän siellä näkikään: kivi oli pois haudan suulta! Maria lähti kiireesti kertomaan sitä Pietarille ja eräälle toiselle. Heillekin tuli kiire! He juoksivat haudalle niin nopeasti kuin pystyivät. Perillä he kurkistivat hautaan, ja menivät sinne sisällekin. Mikä ihmeellinen näky heitä kohtasi: pelkät käärinliinat, sekä hikiliina toisessa paikassa, kokoon käärittynä!  Hämmentyneenä he lähtivät takaisin majapaikkaansa. Mutta Maria oli tullut takaisin haudalle ja jäi sinne miesten lähdettyä. Hänkin uskaltautui kurkistamaan hautaan itku silmissään. Mitä hän näkikään: kaksi enkeliä valkeissa vaatteissa istui siinä, missä Jeesus oli maannut. He kysyivät Marian itkun syytä, johon Maria vastasi, ettei tiedä mihin Jeesus on pantu... Hän ei järkytykseltään vielä tajunnut asian oikeaa laitaa... Hän kääntyi poispäin, ja näki jonkun seisovan edessään. Tuo mies kysyi myös, mitä nainen itkee, mitä etsii? Maria selitti "puutarhurille", että hän halusi tietää, mihin Jeesus oli laitettu. "Puutarhuri" sanoi vain yhden sanan: "Maria" ja Maria tunsi tuon äänen: Jeesuksen ääni! Jeesus itse siinä oli, ja nyt hän antoi Marialle ohjeen mennä kertomaan se muillekin.

Toiset istuivat lukkojen takana peloissaan. Silloin ilmestyi Jeesus sinne ja sanoi: "Rauha teille" ja näytti heille kätensä ja kylkensä, joissa näkyivät ristiinnaulitsemisen jäljet. Syntyipä ilo tässä joukossa! Mutta eräs ei ollut paikalla: Tuomas. Hän ei uskonut toisten kertomaa. Kuluipa sitten runsas viikko, kun hänkin sai todisteensa. Jeesus tuli, niin että hänkin näki Jeesuksen. Hänen käskettiin jopa koskea arpiin, jotta uskoisi. Sitten Jeesus sanoi: "Sentähden, että minut näit, sinä uskot. Autuaat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat."


---

Kirjoittamani on puutteellista. Tarkimminhan näistä  tapahtuneista voi lukea evankeliumeista

Hyvää sunnuntaita.