Vain muutama kortti

Jo vuosia sitten lopetimme isomman joulukorttimäärän lähettelyn. Nyt on minimimäärä näköjään: laitoin tänä aamuna punaiseen kuoreen yhden kortin (äidille) ja isäntä laittoi kolme. Joskus kauan sitten se touhu oli mielestäni kivaa. Niitä oli hauska tehdä ja kirjoitella - ja saada. Sitten huomasimme, että sillä touhulla oli joka vuosi taipumus kasvaa, kuin pullataikina.  Kaikenlainen muu posti, kuin mainokset ja laskut, on vähentynyt roimasti. Meillä on sellainen puukulho (joku salaattikippo), johon  aina olemme keränneet saapuneet kirjeet ja kortit. Joskus menneinä vuosina se oli vuoden lopussa ihan täynnä. Nyt siinä on vain muutama saapunut lähetys. Niinhän se on - niin metsä vastaa, kuin sinne huudetaan. Kun ei itse ole tullut postia läheteltyä, ei  sitä tännekäänpäinkään tule ja ylipäänsä nykyaika on sellaista, että yhteydenpito hoituu ihan toisin systeemein. Toisaalta sääli, että se on näin, vaikka kätevämmät tavat ovatkin nyt käytössä. Joskus vain vanhoja kirjeitä ja kortteja olisi kiva lueskella tältäkin ajalta kenties.

Maalaismuori käy kaupungissa

Linja-autossa on tunnelmaa, sanotaan... No, ainahan sitä joku tunnelma on, milloin minkäkinlainen. Meillä on nyt tämä kaupassakäynti muuttunut tavallista haasteellisemmaksi (onpa hienoa... vaikeaksi suoraan sanottuna).  Auto on rikki eikä siitä kuulemma enää kulkupeliä tulekaan. Uusi kottero pitää saada, mutta näkee nyt kuinka kauan sen ongelman ratkominen vie aikaa.

Eli siis, kävin tänään kaupassa, kun oli niinkuin minun vuoroni. Isäntä kävi alkuviikosta ja sama systeemi oli hänellä käytössä: reppu, kaksi kassia ja pulkka. Hän kyllä toi paljon enemmän tavaraa kuin minä, kun on enemmän voimia laahata niitä kaupasta linja-autoon. Sitten homma hoituu kyllä kun ne saa sinne, sillä pulkalla ne kulkevat painavatkin ostokset kevyesti.

Muori kotona kauppakasseineen

Mulla oli tänä aamuna tavoitteena mennä autolla, jonka aika seuraavalle pysäkille  oli klo 8.30.  Otin pulkan mukaani ja kun pääsin isontien varteen, kätkin pulkan tienvarteen pienten kuusten taakse. Kelloa katsoin ja se oli 8.25. Hyvä aika mielestäni. Hiippailin ison tien yli ja olin vähällä kaatua, sillä oli niin liukasta. Autoja kulki molempiin suuntiin. Kerran jo luulin odottamani auton tulevan ja heilautin heijastinkättäni, mutta turhaan, sillä rekkahan se olikin. Kello tuli 8.36, eikä autoa näy. Aloin olla jo melko viluissanikin. Tuli klo 8.47 ja päätin, että se on varmasti jo mennyt, mutta odotan vielä 3 minuutttia ja kas, sitten se tuli. Linja-auton kello näytti 8.49 kun astuin siihen. "Pikkuisen" oli myöhässä. Johtui kai erittäin liukkaasta kelistä.

Autossa oli melko vähän väkeä ja siellä oli hiljaista - niinkuin yleensä. Ajattelinkin siinä itsekseni ettei kukaan puhu mitään... Ei niin, että olisin itse edes halunnutkaan jutella.  Loppumatkasta joku muutaman sanan vaihtoi kuljettajan kanssa. Kahdessa kaupassa sitten kävin ja 5 minuuttia jäi aikaa seisoskeluun, kunnes auto jo saapuikin laiturille. Vanhin neitokainenkin oli tullut sinne kun tiesi odottaa minun sinne saapuvan. Onneksi auton etupenkki oli vapaa, sillä ei olisi ollut kovin kiva raahata kaikkia isoja kasseja kauemmas. Tämän vuoron kuski oli puheliaampaa sorttia ja muutaman sanan hänen kanssaan juttelinkin. Hänen viritellessään autoa lähtemään, hän kuulutti, että olisi ne turvavyöt syytä laittaa kiinni, kun kelikin oli huono.  Minäkin kilttinä tyttönä sitten vyötin itseni kiinni. Ja niin oltiin taas puolen tunnin päästä pulkkaa kaivelemassa kuusen juurelta. Ja eikun vetämään lastia kotiin. Kevyesti se tasaisella meni, mutta oman tien mäet oli jo aikamoista raahustamista:)

Tyyne-täti Tampereelta

Tyyne-täti - tänään 90-vuotta täyttävä, Onnea!

Tyyne nuorena

 Moni tamperelainen tuntee hänet, vaikka ei sitä ehkä heti arvaisi. Hänet on nimittäin voinut nähdä Tampereen kauppahallissa menneinä vuosikymmeninä. Hänellä oli siellä pitkään oma lehtipisteensä. Jos  laittaa hakusanaksi Tyynen lehtipiste, saa esiin kauppahallin historiasta kertovan sivun. Siinä mainitaan kauppahallin vanhimpia toimivia yrityksia, joista Tyynen lehtipiste oli yksi. Sen toiminta näkyy alkaneen vuonna 1971 ja käsittääkseni toiminta jatkuu edelleen jonkun toisen toimesta. Joskus kouluaikana kävimme luokkaretkellä Tampereella ja poikkesin samalla hallissa minäkin. Kun täti lopetti työnsä hallissa, sitä jatkoi ensin eräs sukulainen. Nyt en tiedä kenen omistuksessa se on. Joskus 70-luvun loppupuolelta muistan, että Tyyne-täti sai palkintomatkoja Kanarian saarille ja meillekin tuli sieltä postikortteja. Ovat tallessa yhä. Kauppahallissa työskennellessään hänellä piti olla auto. Kerran kävi niin, että jossain kaupungilla joku ajoi hänen autonsa perään ja koska siihen aikaan oli peruukit muotia, Tyynen peruukki lensi päästä. Peräänajaja oli pelästynyt, että irtosiko siltä pää...

Tyyne siis syntyi 90-vuotta sitten Vesilahdessa. Mutta hänpä ei syntynytkään yksin, sillä samalla kertaa syntyi myös veljensä Eino. En tiedä kumpi oli ensin. Perheessä oli jo ennestään useampia lapsia ja näiden kaksosten jälkeen heitä syntyi vielä lisää. Lapset olivat enimmäkseen poikia. Yksi sisar Tyynellä oli, Maria. Hän oli muutaman vuoden vanhempi ja asui myös Tampereella. Lienevät siskokset olleet samalla myös kaverukset, vaikka erilaisia luonteita olivatkin. Tyyne on nauravainen, hauska tyyppi ja Maria taas sellainen hillitty ja mukava sellaisenaan. Molemmat tädit olivat mieluisia, mutta kovin harvoin heitä on saattanut tavata.  Nyt Tyyne on ainut tuosta sisarussarjasta. Kaksoisveljensä kuoli jo 90-luvulla, samoin isäni, joka oli nuorin sisaruksista.

Kaksoisveli Eino ja pikkuveli Toivo

 Muistan isäni kertoneen, että kun Tampereella aikanaan oli asuntopula, niin hänet määrättiin asumaan Tyynen perheeseen. Tyyne olikin yksi niistä sisaruksista, jonka kanssa isä enemmän oli tekemisissä. Samoin heihin kuului tuo mainittu Maria, Eino sekä myös Paavo-veli, jonka kanssa Eino  asui pitkään. Isäni muistan kertoneen myös sellaisen yksityiskohdan kaksosten kouluajoilta, että kun Tyyne luki ääneen läksyjä, Eino ei lukenut, hän kuunteli Tyynen lukemista ja selvisi sillä.

Keeppi

Ostin joskus  Kontista tuollaisen Hm:n virkatun keepin. Se olikin sitten tyttären käytössä hartioiden lämmikkeenä hänen vanhojentanssipäivänään. Tästä vaalean roosan värisestä keepistä sain idean  omaan tekemääni keeppiin.

Tytär nimittäin antoi minulle joskus lahjaksi kerän  vihreää lankaa. Se oli hieman paksumpaa ja pehmeää. Ensin en meinannut keksiä, mitä tekisin siitä.  Sitten keksin sen  sopivan hyvin tuollaisen keepin virkkaamiseen. Ostin  itse yhden kerän lisää samaa lankaa, koska yksi kerä ei olisi työhön riittänyt. Monenlaisia lankavyötteitä löytyi laatikosta ja onneksi löytyi sekin jota etsin. Tämän keeppilangan vyöte on tuo päälimmäinen vauvalanka.

Olen tätä keeppiä käyttänyt kesällä hartioden lämmikkeenä naruolkaimisten mekkojen kanssa sekä muutenkin, jos haluaa vähän puetumman ilmeen. Jätin viemättä tämän varastoon muiden kesäisten vaatteiden kanssa, koska olin jo todennut, että se sopii silloin tällöin käytettäväksi myös talviseen aikaan.

Olen nyt miettinyt, että jospa ostaisin pari kerää jotain muuta väriä ja tekisin toisen samanlaisen. Tämä valmistuisi melko nopsaan kun lanka ja koukku eivät ole ihan ohuita. Tuossa sohvakuvassa minulla on näpeissä yksi tosi tylsä työ. Siinä on melko ohut lanka ja neulon vain 2o, 2n koko ajan. Joku huivi siitä kai tulee, mutta se edistyy todella hitaasti, koska jaksan yleensä tehdä vain muutaman kerroksen yhdellä kertaa.

Hämärän hetki

Joskus on tullut ostettua kirpparilta Urho Muroman päivähartauskirja Hetkiä sanan ääressä. Kirjan edellinen omistaja on tehnyt takaosan tyhjille lehdille melko paljon muistiinmerkintöjä. Tässä niistä eräs:

Ei mikään murhe paina loputtomasti. Ei mitään kyyneleitä tarvitse itkeä ikuisesti. Jokaisen pimeän jälkeen koittaa uusi aamu. Jokainen päivä on mahdollisuus muuttaa murhe iloksi.

Minusta tuo oli ihanan lohdullinen luettava. En tiedä kenen  teksti alunperin on.

Häpeän tunteita kokemassa

Kyllä naiset tietää  - useimmat kai ainakin - miltä tuntuu, kun kämppä on hyrskynmyrskyn ja joku vieras saapuu yllättäen. Miehistä ei tiedä, häiritseekö heitä sellainen sama tunne. Sotku varmasti häiritsee. Naistenhan yleensä ajatellaan pitävän huushollin järjestyksessä ja he joutuvat arvostelun kohteeksi jos huusholli  on sekaisin. Vaikka käytännössä  siitä myös miehet usein huolehtivat. Minulla ei ole mitään yllätysvieraita vastaan sinänsä. Itseasiassa silloin säästyy siltä hössötykseltä, joka edeltää aina sovittuja vierailuja. Siis siivousta, tarjottavien miettimistä jne. Meillä ei kyllä ole yleensäkään mitään vierasvaraa jos joku yllättäen tulee.   Eikä huushollikaan pysy järjestyksessä.  Tässä taannoin meille pyrähti yllättäen eräs joululehdenmyyjä. Olimme juuri silloin sairastelleet ja kaikki kotityöt oli tekemättä. Silloin sai jälleen kokea sen häpeän sekaisesta huushollista. Lattialla oli peittoja, tyynyjä, lasten lehtiä, kirjoja, ynnä muuta sälää. Oli myös tuoli keskellä olohuoneen lattiaa, ovella sai väistellä muksujen reppuja ja varastosta tuotua kynttelikköä. Ja muksujen pedit petaamatta, pöytien pääliset täynnä kaikenlaista. Tuntui melkein kohtuuttomalta, että juuri silloin joku sattui tulemaan kun olimme olleet petinpohjalla enimmäkseen. Ainahan voi sanoa, että ollaan sairasteltu, mutta silti...   Sellaisen kokemuksen jälkeen muistetaan taas vähän aikaa rompetta kerätä...

Jotenkin se häpeäkokemus (joka ei ollut ensimmäinen kerta tätä laatua) otti nyt kovin lujille. Niin paljon, että se piti sanoiksi saada. Kirjoitin jo aiemmin tekstin tästä, mutta jätin julkaisematta, koska se mieheni mielestä oli inhorealismia. Hän ihmetteli, että miksi sitten kirjoitan siitä kaikille, kun kerran en olisi halunnut kenenkään sitä näkevän. Niin, siinäpä kysymys, jonka vastaus on... Mutisin jotain sellaista, että ainahan sanotaan blogeissa esiteltävän vain hyviä puolia.  No, oli miten oli. Tässä siistitty versio:)

Tyttö turkissaan

Alaluokilla ollessani, siis 70-luvuna alkupuolella, ystäväni oli saanut uudet ulkovaatteet. Hänellä oli  hieno marjapuuron värinen villakangastakki ja sen kruunasi valkoinen, hieman erikoisen mallinen  karvalakki. Minä olisin halunnut samanlaiset. Minulla oli varmasti  tarve uusille ulkovaatteille, koska jossain vaiheessa menimmekin äidin kanssa Poriin ostoksille. Ja millainen reissu se olikaan... Itselleni väsyttävä ja äidille taatusti hermoja kiristävä, mutta rauhallinen kun on, niin en muista kuin oman väsymykseni. Kiersimme nimittäin monessa paikassa sen takia, että mulle ei meinannut kelvata mikään!  Olisin halunnut  saada samanlaisen yhdistelmän kuin ystävälläni oli. Muistan, että suostuin jotain oranssia takkia kokeilemaan, joka ei ollut ollenkaan samaa tyyliä eikä materiaalia. Liekö se ollut joku enstex-kankainen. No, ei sitä kuitenkaan otettu. Ehkä halusin vielä jatkaa etsimistä. En muista kumpi löytyi ensin, lakki vai takki. Aivan täsmälleen samanlaista lakkia ei ollut, mutta riittävän samanlainen kyllä. Samanlaista tötterötyyliä. En muista nähneeni vastaavanlaisia muilla.  No, sitten se takki. Jostain liikkeestä löytyi takki, joka kelpasi erilaisuudestaan huolimatta minulle. Se oli valkoinen tekoturkki, jossa oli keinonahkaiset yksityiskohdat. Ihmettelen, että äiti suostui ostamaan sen, koska väri oli niin arka ja takki hankalasti pestävä. Hänkin lienee kyllästynyt jo ravaamaan Porin katuja yhden ipanan takin ja lakin vuoksi. Isä sitten kotona kuulemma moitti, että sellainen ostettiin...

Kuvassa olen neljäsluokkalainen ja toipumassa korvatulehduksesta. Käsissä vanttuut tai tumput, kuten aiemmin niitä nimitin. Jaloissa siihen aikaan tavalliset tyttöjen talvikengät, joissa oli pitkä nyöritys. Noissa paleli varpaat. Äiti selitti, että ovat kylmät, koska kengät ovat niin usein kastuneet. Jostain saadut oli nuo jalkineet. Tämä kuva on aikanaan ollut pystymallinen, mutta olen joskus saksinut sen sopimaan albumiini.

Takki oli ihan arkikäytössä minulla. Kerran tulin kotiin ystäväni luota ja reittiini kuului ylittää Pori-Kankaanpää valtatie. Kieriskelin "pikitien" varressa likaisessa lumessa ja sitten se turkki oli tosi likainen. Mahtoi siinä äidillä olla kova työ pestä se. Sitä ei voinut varmasti kauheasti jynssätäkään, mutta jotenkin hän sen puhtaaksi sai.

Tälle päivälle

Jos kiinnostaa mitä kaavailin eilen tämän päivän vaatetukseksi, katso tästä vaatekomerolla.blogspot.fi. Tätä kirjoittaessani olen vielä yöpaita päällä ja laitan kyllä nuo kyseiset vaatteet päälleni, mutta voi olla että ne vaihtuvatkin sitten. Mietin nimittäin, että sinivalkoinen asukin olisi kiva tälle päivälle.

Tätä päivää edustaa nyt ainakin tuo nuorimman neitokaisen koulussa tekemä jättikokoinen kynttilä. Sisällä siinä on tavallista isompi pahvinen lieriö. Tuo on turvallinen versio lapsiperheissä ainakin. Näitä oli Vuoniskylien koululla koko ikkunallinen.

Aikanaan Pomarkussa asuimme kerrostalossa. Siellä oli alkuaikoina viehättävä tapa talon puolesta jakaa kaksi kynttilää joka talouteen iltaa varten, että ne ikkunalle laitettaisiin. Siellä kerrostalon ympäristössä oli todellakin iltaisin kiva kävellä katselemassa, kun ikkunoilla loistivat kynttilät. Lähistöllähän oli myös rivi- sekä omakotitaloja. Eiväthän kaikki kynttilöitä polttaneet, mutta oli niitä ihan kivasti kuitenkin. Täällä korvessa saamme nyt tyytyä ihailemaan ihan sitä, mitä itse laitamme. Ehkäpä meillä illalla jonkinlaiset kynttilät ovat palamassa. 

Veljesten moottoripyöräreissun erikoinen päätös

Seuraava tapahtuma on tosielämästä sukuni keskuudesta. Kerran veljekset, olkoot nyt tässä vaikkapa Tane ja Erkki, olivat menossa jonnekin moottoripyörällä. Erkillä oli mukana viinaksia. Tanekin nautiskeli niitä, vaikka hän oli se, joka ajoi pyörää. Sitten kävikin niin, että veljekset saivat poliisit peräänsä. Koska Tanekin oli juomia nauttinut, vaikka oli ohjaksissa, niin hän päättikin yrittää ajaa poliisia karkuun. Lisää kaasua vaan... Poliisit saivat heidät kuitenkin kiinni ja kas kummaa, alkoivat väittää veljesten vaihtaneen paikkoja! Jostain syystä he uskoivat Erkin ajaneen pyörää, vaikka Tane sanoi sitä ajaneensa. Sitten Erkin päähän pälkähti mielestään oiva tuuma: hän sanoi veljelleen, että hän ottaakin syyn niskoilleen ja menee linnaan, koska Tanella oli pieni lapsikin.

Kuvan moottoripyörä ei  ole sama, mutta ehkä samankaltainen. Kuva on vuodelta 1969 ja se on otettu Lempäälässä. Vasemmanpuoleinen ajokki on minun. Se oli sininen, täyskumirenkaat, venäläisvalmisteinen. Takana satulassa roikkui pieni nahkainen laukku.

Aikanaan juttu meni käräjille. Erkkiä oli kuitenkin alkanut kaduttaa ajatus toisen puolesta kärsimisestä. Hän ei aikonut mennä linnaan syyttömänä. Niinpä hän sitten tuomion julistamisen jälkeen, joka oli kai 3 kk vankeutta, ilmoitti valittavansa. Eipä olisi kannattanut valittaa, sillä ylemmässä oikeusasteessa tuomio nousi! Siihen tuli lisää vielä 2 kk. Erkki oli kiukkuinen Tanelle asiasta. Tane vaan tuumasi, että mitä valitit, oma syysi. Erkki uhkasi kostaa Tanelle asian. Ei tainnut kai sitten uhkaustaan toteuttaa. Ainakin myöhempinä vuosina olivat sovussa keskenään ja vierailivat toistensa luona.

----

Väistämättä mulle tulee mieleen toisenlainen sijaiskärsijä. Ihan toisenlainen ja toisessa mittakaavassa. Tämä sijaiskärsijä ei muuttanut mieltään, vaan kärsi sen minkä piti. Meidän edestämme...

Psalmi 146

"Halleluja! Ylistä minun sieluni Herraa. Minä ylistän Herraa kaiken ikäni, veisaan kiitosta Jumalalleni, niin kauan kuin elän. Älkää luottako ruhtinaihin älkääkä ihmislapseen, sillä ei hän voi auttaa. Kun hänen henkensä lähtee hänestä, niin hän tulee maaksi jälleen; sinä päivänä hänen hankkeensa raukeavat tyhjiin. Autuas se, jonka apuna on Jaakobin Jumala, se, joka panee toivonsa Herraan, Jumalaansa, häneen, joka on tehnyt taivaan ja maan, meren ja kaiken, mitä niissä on, joka pysyy uskollisena iankaikkisesti, joka hankkii oikeuden sorretuille, joka antaa leivän nälkäisille. Herra vapauttaa vangitut, Herra avaa sokeain silmät, Herra nostaa alaspainetut, Herra rakastaa vanhurskaita. Herra varjelee muukalaiset, holhoo orvot ja lesket, mutta jumalattomain tien hän tekee mutkaiseksi. Herra on kuningas iankaikkisesti, sinun Jumalasi, Siion, polvesta polveen. Halleluja!"  (Psalmi 146)

----

Minulla on pieni punainen Gideonien Uusi testamentti ja psalmit. Annoin muutama vuosi sitten äidilleni tehtäväksi etsiä minulle sellaisen ja hän löysikin minulle sen (värillä ei ollut väliä). Kaipasin vain pientä kätevää kokoa. Aina silloin tällöin sitä aamukahvia juodessani lueskelen. Tänä aamuna heräsin hieman ankealla mielellä. Kahvinjuontini lomassa otin taas tuon kirjan käteeni ja luin tuon psalmin.

Meillä kävi vieras

Vierailla on aina joskus jotain tuliaista tullessaan, mutta harvemmin ihan tällaista kuitenkaan. Saimme nimittäin sohvan! Olemme toivoneet  sohvaa nojatuolien tilalle jo pidemmän aikaa ja nyt saimme sellaisen. Kiitos sen kodin isäntäväelle, josta tämä komea sohva tuli!

Tänä aamuna otin tuon kuvan, kun olin nuorimmaisen saatellut taksille. Kaksi vanhempaa neitokaista jäivät vielä kotiin toipumaan ainakin täksi päiväksi. Sohvakuvia räpsiessäni nappasin myös toisen kuvan keittön puolelta. Ulkokuusen valo näkyy taustalla vielä kuvaushetkellä, mutta kohta kuvanoton jälkeen se sammuikin.  Kuusen valot syttyvät ja sammuvat ajastimella.

1. Adventti

Meillä on siis naisväki potenut mahatautia eikä edelleenkään ihan kunnossa olla. Minä jaksoin (ja halusin) tänä aamuna tosin keittää jo kahvia. Ja joinkin sitä, sillä eilisiltana uskaltauduin juomaan noin puoli kupillista ja se ei tehnyt huonoa. Keitin tänä aamuna myös kiisseliä mustaherukkamehusta. Siitä tulee kevyttä suuhunpantavaa kun ei vielä uskalla tukevia sapuskoita juuri syödä. Pieni tunnelmointikin tuntui aamuhämärässä kahvitellessani kivalta, joten sytytin peräti lyhdynkin.

Ei tästä kuvasta nyt kovin onnistunut tullut, mutta parempaakaan ei ole.

Sairastelun jälkeen se tavallinen arki tuntuu taas paremmalta - ainakin hetken. Ja nyt tuntui jo melkein tavalliselta arjelta, niin että se on melkein juhlaa jo. Sairastellessa - on se sitten pientä tai suurta - odottaa tervehtymistä. Yleensä ihminen odottaa aina jotain. Nythän on se ensimmäinen adventti ja sehän tarkoittaa tätä joulunodotusaikaa. Wikipedian mukaan: Herran tuleminen. Tavallaan voisi kai ajatella että ainakin uskovan ihmisen koko elämä on adventtiaikaa, koska odotamme Herraamme saapuvaksi.

Tämä on muuten  sitten 100. teksti tässä blogissa.

Väliaikatiedotus

"Kiva" viikko. Flunssaa ja nyt mahtaudissa puolet porukasta. Autokin ollut rikki jo viikon. Siihen sopivaa osaa ei ole helppo löytää. Se tarkoittaa sitten sellaisia järjestelyjä, että ruokia tuodaan vähitellen, aina kun joku menee keskustaan.

Lankaa, puuta ja paperia

Eräs neiti tuli eilen kotiin salaperäinen muovipussi kourassa. Pussista paljastui keskeneräinen käsityö. Heillä oli ollut koulussa toimintapäivä ja olivat saaneet tehdäkseen tuollaisen korin johon kieputellaan lankaa. Korin kehikko on valmis muovikehikko, johon lanka on helppo kieputella. Neiti jatkoi keskeneräistä työtään kotona ja saikin sen pian valmiiksi. Sitten hän mietti, että mitä siinä säilyttäisi. Ehdotin siihen laitettavaksi heidän pikkuruisia lankakeriään ja se ehdotus kelpasi.

Tuo taustan kirjasekamelska tuli eilen järjestettyä...

Vanhin neitokainen on tullut taitavaksi veistämään puuta. Tässä muutama hänen veistämänsä eläin. Siinä tarvitaan taitoa ja sorminäppäryyttä, että tuollaisia saa tehtyä! Nämä on todellakin pieniä. Tuo kilpikonna on noin puolen peukalon pituinen.

                           

 Hänellä on huoneessaan nykyisin myös höyläpenkki. Siinä on kaksi puristinpaikkaa ja joskus molemmat paikat ovat käytössä, koska pikkusiskot monesti haluavat tehdä jotain samaa kuin isosisko. Eivät kylläkään puukkoa saa käyttää, mutta isosiskon kaivertimia lainaavat joskus.  En tiedä ollaanko sitä saatu vaikutteita elokuvista... sillä elokuvassa Lumen aarteet, eräs poika veistää puusta juuri elämiä ja Heidissä siellä isoisän mökisssä on höyläpenkki... Kummatkin yllämainitut elokuvat  ovat meillä suosikkeja. Se tunnelma niissä kiehtoo.

Tässä on arkku, jollaisia mieheni isä aikanaan osti meille. Ne ovat puunvärisiä. Sitten iski idea. Olin katsellut Anttilan kuvastossa sellaista neuletakkia, jossa oli sellaiset "amerikan" raidat ja tähdet. En muista enää oliko sitä maalaamista jo muutenkin suunniteltu, mutta siitä saatiin idea tämän arkun maalaamiseen ja isäntä sitten toteutti sen. Tämä annettiin nuorellemiehelle synttärilahjaksi silloin kun hän muutti omilleen.

Ja tässä se paperiosuus: Uudet versiot siitä Toscana-aiheesta. Vasemmalla neitokaisen vanhempi versio päällimmäisenä ja sen alla uudempi. Hän ehti myös maalata kolme kukkasta käyttäen mallina kasvikirjaa. Siinä ajassa minä sain tuon oikealla näkyvän kuvan aikaiseksi. Se tuskin on yhtään  parempi, kuin se pari päivää sitten pois heittämäni.

 Tämä saa nyt jäädä ja vähän harmittaa kun heitin sen aiemman pois, sillä olisi ollut kiva verrata niitä nyt. Silloin mulla oli tietysti odotukset suuremmat ja nyt taas ei voinut kovin hohdokasta odottaakaan, joten nyt tuo kelpasi:)

Eräs piirros ja pari piirtäjää

Joskus noin 10 vuotta sitten piirtelin aika paljon. Sen jälkeenkin aina joskus. Kerran olin kai nähnyt jossain jonkun tekemiä kuvia jostain Raamatun aiheista ja innostuin itsekin jotain yrittämään. En muista enää mistä keksin tuon aiheeni. Sehän on siitä Jaakobin unesta. Hän nukkui kivi päänalusenaan ja näki unta tikapuista taivaaseen, joita pitkin enkelit kulkivat rukouksia kantaen. Tässäpä siis minun silloinen näkemykseni siitä.

Tässä joitakin päiviä sitten yksi neitokainen ehdotti minulle, että piirrettäisiin molemmat. En ole viime aikoina paljon kyniin ja paperiin tarttunut, koska saan yleensä heittää tekeleeni roskiin - viimeistään siinä vaiheessa kun niihin yrittää väriä saada. Tuntuma vesiväreihin ja piirtämiseen yleensä on aikalailla kadoksissa. Suostuin sitten kuitenkin neitokaisen ehdotukseen. Otimme malliksemme erään vanhan kalenterikuvan Toscanasta. Oman versioni heitin tälläkin kertaa roskiin ja neitokainen meinasi tehdä samoin, mutta kielsin. Hänen kuvansa oli minusta kiva. Se mallikuva oli niin kiva, että mielessä on ollut tehdä uusi yritys saada omakin piirros tehtyä.

Toscanan maisemat tekeillä

Turhautuneen erakon turinoita

Aloitin tämän blogin lähes puoli vuotta sitten. Juhannuksena tämä alkoi. Kuka nyt lie lukenut sen ekan höpötyksen, saattaa muistaa mikä oli pontimena tämän aloitukseen. Se oli jonkunlainen yhteydenpito joihinkin tuttuihin ihmisiin. Tämähän on tietysti väärä väline siihen useimpien kanssa. Joittenkin kanssa se toimii ajattelemallani tavalla. Aiemmin ajattelin etten facebookiin rupea. Nyt olen ... ajatellut ... sitäkin... ja jopa ohjeita lueskellut, mutta aina se vain tökkii. En tiedä siitä tarpeeksi ruvetakseni siihen. Enkä oikein tiedä edes mitä itsekään haluan. Haluan ja en halua... Ei ole erakon helppo metsästä tulla ihmisten ilmoille. Facebookiin rupeaminen olisi mulle kuin hyppy liikkuvaan junaan tai ohi lipuvaan veneeseen... Taidan jäädä rannalle. Silti olisi hyvä vähän ajatuksia vaihtaa välillä muittenkin kuin kotiväen kanssa. Jaa, että onhan puhelinkin olemassa. Juu, onhan se. Mutta minä en ole vähääkään puhelintyyppi. Mulle sopis kaikkein parhaiten just tämmöinen, että sais jonkun ajatuksen heittää näin kirjoittamalla. Ja joku joskus vastaiskin kenties. Ehkäpä tämä jatkuu näin - tai sitten ei. Aina välillä olen miettinyt, että nyt tämä riittää. Keskittyis vaikkapa siihen siivoukseen... Vaikka se tuskin menisi niin. Tilalle voisi tulla vaikkapa olo nenä kirjassa, kuten nyt viime päivinä on tullut tehtyäkin. Ja ainahan voi käyttää aikaa vaikkapa tämmöisten kivojen lankakasojen setvimiseen. (Neitokaisten aikaansaannoksia nämä).

Tätä sotkua selvittelimme tässä taannoin vanhimman neitokaisen kanssa. Siitä saa jotain  huvia kun saa tuommoisen kasan  selväksi.

Selvityshommassa pääsen jopa kehumaankin itseäni. Sotku yleensä selviää ihan pikku lankakeriksi taas. Älkää ottako tätä sepustusta liian vakavasti :) vaikka siinä tosi ajatuksiani onkin. Omaan blogiin voi kirjoittaa mitäa haluaa.

Ruoka on tänään helppoa: Janssoninkiusaus. Sitä voisi kutsua mummularuoaksi, sillä äitini on sitä usein tehnyt siellä käydessämme.

Eilisillan elokuva

Iltaisin yleensä katsotaan joku elokuva. Nuorimmat esittivät toivomuksen, että se olisi joku sellainen jonka hekin voisivat katsoa. Jompikumpi toi sitten näytille elokuvan Matkalla Beetlehemiin. No, joulukuva... mutta kun ei kukaan muutakaan  esittänyt ja kaikille tuo kelpasi, niin se sitten koneeseen.

Tässä elokuvassa on oltu aika uskollisia Raamatun tekstille.  Aluksi minua aina häiritsee Mariaa näyttelevän tytön ilmeettömyys. Tuntuu, että hänellä on aina sama ilme, vaikka hän saa kuulla suuria, elämäänsä koskettavia asioita: Hänet naitetaan Joosefille ja enkeli ilmestyy, ilmoittaen hänen tulevan raskaaksi. Nämä isot asiat kuultuaan Maria lähtee tapaamaan sukulaistaan Elisabethia. Näinhän kertomus Raamatussakin etenee. Kun hän palaa matkaltaan hänen havaitaan olevan raskaana ja se on järkytys kaikille. Joosef aikoo hylätä hänet. Unessa hän saa kuulla enkeliltä, ettei hänen pidä pelätä ottaa Mariaa vaimokseen. Raamatussakin on vain muutamalla lauseella kerrottu asioita, jotka ovat ne kokeneita varmasti kuohuttaneet kovin, vaikka kuinka olisivat olleet viilipyttyluonteitakin. Jota luonneasiaa me emme edes tiedä...

Sitten tulee käsky lähteä kirjoittautumaan veroluetteloon. Voi vain sitäkin jupinaa arvella, sillä eihän mikään verotukseen liittyvä nykyäänkään innosta... Niin nuoriparikin sitten joutuu lähtemään vaivalloiselle matkalle, jonka tapahtumista olemme niin usein lukeneet. Vaivalloiselle matkalle ovat lähteneet myös kolme miestä, jotka ovat tähtien tutkimuksessaan löytäneet aivan harvinaisen kiinnostavaa.  He arvelevat tulevan kuninkaan löytyvän tietysti palatsista. Näin ei kuitenkaan ole, vaan heidät ohjataan ulos isosta kaupungista  pienen kyläpahasen - talliin! Eikä kuningasta vastaanottamassa ole ylimystöä vaan, lampaita paimentavia miehiä!

Kohta alkoikin sitten vielä pidempi matka lapsen kanssa Egyptiin vainoharhaisen kuninkaan takia. Ja hänen takiaan myös kaukaa tulleet miehet joutuivat palaamaan toista kautta kotiinsa. Jokaiselle  nämä asiat henkilökohtaisesti kokeneelle ja nähneelle, ne ovat olleet tavalla tai toisella mieltä kuohuttavia. Mainittujen Marian ja Joosefin, Sakariaan ja Elisabetin, paimenien, viisaiden miesten ja kuninkaan palatsissaan - lisäksi se aiheutti yllätyksiä myös Marian vanhemmille ja Betlehemin asukkaille ja ties kelle kaikille.  Ja sillä tapahtumalla on vaikutuksensa nytkin...

Tykkään tästä elokuvasta. Ja viikon päästä on jo ensimmäinen adventti :)

Mennyttä aikaa etsimässä

Tässä muutama päivä sitten sattui kirjaston  poistohyllystä käsiini kirja: Ja vuorilla kaartelivat korpit. Kirjoittaja Eero Ekqvist. Olen hänen kirjojaan lukenut ennenkin, mutta tämä oli nyt hieman erilainen. Tämä oli sota-aikaan sijoittuva tarina. Kirjoittaja itse on ollut sotatantereilla v. 43 lähtien sodan loppuun, kertoo kirjan takakansi. Kirjan luettuani halusin lisää jotain samantapaista. Sitä löytääkseni kapusin keittiön tuolille ja tähystelin katonrajassa olevaa hyllyä kirjoineen. Jotain vanhaa siis piti löytää...

Ensimmäiseksi käteeni sattui kirja Havuseppele. Kirjoittanut Eino Railo. Painettu v. 1946.  Kirjan tapahtumat näyttivät sijoittuvan johonkin pappilaan ainakin ensikatsomalta. Ei ehkä sota-ajasta kertova kuitenkaan. Toinen kirja oli sitten  Mies riensi levähtämättä. Se oli  vuodelta 1945. Kirjoittanut Martti Tyrkkö.  Luulin ottavani romaanin käteeni, mutta heti kohta huomasinkin sen  olevan elämäkerta Kainuussa vaikuttaneesta papista nimeltä Johannes Väyrynen. Kirjan alussa oli hänestä kuvakin. Kolmas jo tosi vanhan näköinen kirja oli nimeltään Häälaulu. Sitäkin kuvittelin joksikin tarinaksi, mutta sekin oli ihan muuta. Sepä olikin Martti Lutherin selitystä psalmeihin. Kirja oli painettu v. 1910 ja oli painettu oikein vanhanaikaisella präntillä peräti. Sen olemme kai jostain kirpparilta joskus ostaneet. Sitten oli myös Väinö Katajan kirja v. 1910, jonka nimi oli Kruununtorppari, kuvaus Kiveliöstä. Mielenkiintoinen luulisin. Ja vielä romaani Ristilukki v. 1946, jonka kirjoittaja oli Kerttu Karmeli.  Kaikki kirjat siis ainakin olivat vanhoja kun uudemmatkin oli 40-luvulta.

Minkä näistä sitten otin? Sen elämäkerran J. Väyrysestä.  Vaikka se ei sota-aikaa olekaan. Todelliset elänänkohtalot ovat monesti kiinnostavia. Vuonna 1907 Kainuussa oli kova katovuosi. Toukokuusta kerrotaan: "28 p:nä oli maa noin 20 sentimetrin paksuisen lumivaipan peitossa, kylmää jatkui liki kuukauden ajan, - vasta kesäkuun 7 p:nä takatalven selkä varsinaisesti katkesi." Tässä kirjassa  näyttää olevan  paljon selostusta hänen toimistaan monella elämänalalla papin työn lisäksi. Alku näytti kiinnostavammalta kun siinä kerrottiin hänen lapsuudestaan. Nyt olen kirjan puolivälissä. Ei pitäisi ehkä keskeneräistä arvioida ollenkaan...

Mitäpä täällä tänään...

Tavallinen päivä - koululaiset kouluun. Ja ei sittenkään ihan tavallinen päivä. Kun vanhin tuli ensimmäisenä koulusta, aloimme isännän kanssa tehdä lähtöä kaupungille kahdesta syystä. Isäntä oli menossa autokorjaamoon ja minä Cityrmarkettiin muksujen toppahousuja, sun muuta etsimään. Sitä "etsivää esityötä" olin jo netissä tehnyt aamupäivällä ja olinhan alkuviikolla siellä marketissakin jo käynyt tarjontaa katsastamassa. Auton korjaustarvekin oli jo alkuviikolla tiedossa ja tälle päivälle oli saatu aika.

Auton hydrauliikassa on jotain pielessä. Se ei nosta "takamustaan" eikä kyllä etumustaankaan niinkuin sen kuuluisi tehdä. Pohja on tavallistakin alempana ja meidän epätasaisella tiellämme se laahaa aina välillä tienpintaa hipoen. Tämänpäiväinen käynti korjaamolla ei vielä tuonut apua asiaan, vaan oli selvitystä siitä mikä on vialla. Takaisin tullessa ajoimme hiekkatieosuudet hurjaa 10 - 15 km:n vauhtia... Siltikin aina välillä kuului pohjasta inha ääni sen osuessa tiehen. Ja minä kiljaisin ja pitelin päätäni... ja istuin jännittyneenä koko ajan, että päästäänkö kotipihaan ilman, että jotain putoaa matkalle. No päästiin ja saatiin ruokaostokset viikonlopuksi tuotua. Seuraava reissu autolla maanantaina korjaamolle. Ja sille päivälle oleva pikkuneidin hammaslääkäriaika on muutettava. Siitä ei neiti ole yhtään pahoillaan...

Ja toppahousurintamalle kuuluu hyvää. Oon tässä jonkin aikaa jo hermoillut, kun muksut on tarvinnut monenlaista uutta vaatetta. Talvikengät jo toinen pikkuneito sai ja toiselle ei niitä tarvi ostaakaan. Toppahousut oli sitten seuraava tärkeämpi hankinta heille. Mulle on ostosten tekeminen yleensä vaikeaa, kun olen sellainen jahkailija. Pitäis olla ikäänkuin täydellinen ostos. Tarkoitan sitä, että ei sais tulla sellaisia virhehankintoja... Ajattelin näinollen, että se marketreissu ei ole kovin yksinkertainen asia.  Mutta kas kumma, melkein heti kun olin päässyt lastenvaateosastolle ja toppahousujen ääreen, näin mielestäni sen näköiset housut jotka voisivat tulla kyseeseen. Otin ne hyppysiini ja hintakin oli hyvä ja sopivat kootkin löytyi heti! Ei tavallista mulle. Eipä sitten muuta kuin ostoskoriin vaan. Sitten huuhailin kaupassa pitkät ajat kun isäntää piti odotella. Sieltäpä löytyi vielä tarpeelliset toppahanskatkin ja vieläpä ihan alehinnalla. Olin tosi tyytyväinen reissun tähän puoleen. Ihan sanoisin rukousvastaukseksi tätä, sillä olinhan ihan oikeasti rukoillutkin niiden saamista :)

Samaan päivään voi mahtua huonoa ja  hyvää. Autojuttu on tosi huono homma. Vielä ei tiedä kuinka kalliiksi se tulee, mutta päivän paras taas oli nuo tyttöjen vaatehankinnat.

Ruoka- ja tahranpoisto-ohjeita sota-ajalta

Satuinpa tänä aamuna ajankulukseni ottamaan esiin erään 60-lukulaisen keittokirjan. Sekin oli kiinnostava, mutta vielä kiinnostavampaa löytyi kirjan välistä. Siellä oli nimittäin erään nuoren tytön kotitalousvihko 40-luvulta.

Vihko on aika pieni ja siinä on läpinäkyvä paperointi päällä. Vihon alussa on ohjeita tahranpoistoon pumpulivaatteille sekä villavaatteille. Pumpulivaatteiden tahranpoisto-ohjeiden lopuksi lukee, että "Harjaa ei saa käyttää pyykkiä pestessä, vaan aina täytyy käyttää vain pyykkilautaa". Villavaatteitteiden ohjeissa on mm. kohta III: "Saadaksemme villapukumme siistiksi ja pölyttömäksi, otetaan 10 gr. Kvilaijan kuorta ja 1/4 l. vettä, ja nämä kiehutetaan, kunnes se on aivan ruskeaa lientä. Sitten tämä liemi siivilöidään ja jäähdytetään. Tässä liuoksessa kastetaan harjaa ja sillä harjataan vaatekappaletta".  En ole ikinä kuullut tuosta kvilaijankuoresta eikä ollut äitinikään. Mitähän se on ja mistä sitä saatiin?  Haa, vastaus löytyi, mutta ei netistä. Isänä keksi ottaa esiin Otavan Ison tietosankirjan vuodelta 1934. Siellä on Kvillajakuori eli Panamakuori. Kyseessä on  saippua- eli suopapuun kuori (Quillaja saponaria).

Ruokaohjeista löytyy mm. Tuntemattoman sotilaan pullataikina sekä Tuntemattoman sotilaan pikkuleivät. Joihinkin ruokaohjeisiin on merkitty päivämäärä, jolloin se on tehty ja joihinkin nimet, ketkä kyseisen ruoan tekivät. Tekijät olivat yleensä pareittain, kuten aikanaan omillakin kotitaloustunneilla. Joissakin lukee vielä erikseen: Tehtiin tai Ei tehty.

Nyt ehtisi vielä joulukinkun tehdä vanhan ohjeen mukaan:

Perinteinen lipeäkalakin ehtisi kaikkine liotuksineen:

Meillä 70-luvulla ainakin vielä tehtiin "livekalaa" itse. Sen liotus tapahtui korkeassa sinkkisaavissa, joka on tallella edelleen. Samaa saavia käytettiin sitten moneen muuhunkin, kuten pyykkitouhuun ja kylpemiseen. Kaupassakin silloin aikanaan kuivat kalat sojottivat jostain saavista odottaen ostajaansa.