Kaipauksen aika

Jouluna kaikki kaipaavat. Jotain. Mitä se sitten kenelläkin on... Joku odottaa rauhallista hetkeä kaiken kiireen keskelle. Joku toinen taas toivoo, että olisi vähän vähemmän rauhaa, sillä hän haluaisi jonkun lähelleen - edes jouluna. Jonkun mielessä siintää se toiveitten täyttymys; se suuri lahja. Joku ei voi ajatellakaan joulua ilman tuttuja jouluherkkuja. Toisenlaisiakin toiveita on. Sellaisia joita ei joulutoiveiksi mielletä. Kivuissaan oleva toivoisi kipujensa edes hetkeksi hellittävän. Pienen lapsen vanhemmat saattavat toivoa, että saisivat nukkua edes yhden yön kunnolla. Jossakin perheessä toivotaan, että kukaan ei olisi juovuksissa ja pilaisi joulua siten. Töissä jouluna ahkeroiva toivoo kenties, ettei mitään kovin hankalaa tulisi eteen joulun pyhinä. Ja joku toivoo, ettei koko joulua edes olisi - saisi olla rauhassa siltä. Jokainen voisi keksiä oman suuren toiveensa. Kaikki toiveet taitavat lopulta olla aika samaa: rauhaa ja läsnäoloa.

Miksi me niin kovin kaipaammekin sitä kaikkea? Miksi se kaikki kaipaus oikein kilpistyy  johonkin  erityiseen ajanjaksoon?  Ehkäpä juhliessamme tavoittelemme sitä suurinta... Jos joulunajasta jäisi pois kaikki se ulkonainen - jota sanomme kaipaavamme - uskon, että kaipaus silti jäisi. Voi olla ettei sitä osaisi nimetä, mutta se tuntuisi. Se on sitä samaa, jota voi tuntea muulloinkin kuin joulunaikaan: kaipaus johonkin parempaan ihmisellä on aina. Kaipaus taivaalliseen.

Aura kävi osa II

Olin takapihalla kuvaamassa kuusta ylläolevaan juttuun, kun yht`äkkiä etupihalta loisti valo - suuri valo. Aura tuli. Siitä oheinen kuvasarja. Näin talon läpi, koska ikkunat sattuivat olemaan juuri samalla kohdalla molemmin puolin taloa.

Auraa kaipailtiin jo eilen, sillä eräs tuttu jäi isoon mäkeen autonsa kanssa. Hän tuli kyytimään isäntää autonetsintämatkalle, jonne myös nuoriso lähti mukaan. Katsotut autot olivat kuitenkin selllaisia, ettei kauppoja niistä tullut. Etsintä jatkuu. Jo kuukausi ilman autoa... korvessa.

Maalaismuori ja vihreä takki

Sanon tätä kuvaa "maatuskakuvaksi".  Ostin tuon takin muutama vuosi sitten Kontista. Sen hinta oli  reilusti alle 5 euron, sillä silloin oli kassitarjous ja minun kassini sisälsi muistaakseni kolme takkia. Olen sitä mieltä, että kyllä tälläisellä hameenkäyttäjällä pitää yksi pitkä villakangastakki olla.

Mutta onkohan kellekään muulle  takki aiheuttanut sakkoa? Minulle on. Ei tosin tämä, vaan aiemmin käyttämäni punainen takki. Olin ostanut kirpparilta punaisen, pitkän villakangastakin ja olin  niin tohkeissani löydöstäni, että unohdin laittaa turvavyön kiinni... Vähän matkaa ajettuamme, oli ratsia ja niin tyytyväinen rouvashenkilö oli  kohta vähemmän tyytyväinen, saatuaan sakot. Se oli todellakin takin syytä, sillä muuten turvavyö on aina kiinni.

No, palataanpa tähän vihreään "manttelinväriseen". Se oli juuri sellainen helmasta levenevä, jollaista olin toivonut. Monet nykytakit ovat aika kapeita malliltaan ja varsinkin leveämmän hameen kanssa sellainen voi olla hankala. Tämä takki oli minulle aivan liian pitkä. Se ulottui melkein lattiaan, mutta malli oli minusta kaunis. Tuli mieleen ihan joku Hovimäki-sarja... En kuitenkaan voinut sitä sellaisenaan käyttää. Helmat olisivat laahanneet kurassa ja olisin näyttänyt vielä enemmän vanhasta ajasta reväistyltä:) Lyhensin takkia hieman. Ja jonkin ajan kuluttua vielä lisää, sillä mieheni mielestä takki olisi ollut parempi hiukan lyhyempänä ja omastakin mielestäni käytännöllisempi. Säälitti vain hiukan, sillä kaunein se olisi ollut aivan pitkänä. En olisi kuitenkaan kehdannut sitä niin käyttää. Tälläisenä kuin nyt tuossa kuvassa on, olen kyllä kaupungilla ollut. Siltikin joskus ajattelen, että olen varmaan aika kumman näköinen... Mutta tykkään takista ja käytän sitä kuitenkin.

Huivi on myös kirpparilöytö ja on jokapäiväisessä käytössä. Talvikengät on sieltä samaisesta Kontista  ostettu kuin takkikin, vaikkakin eri kerralla. Niissä on sivussa vetoketju, jota tosin ei tarvitse käyttää, koska varsi on riittävän väljä jalalle ilmankin. Näissä on myös kunnon karvavuori ja tilaa villasukallekin.  Nämä muistuttavat melko paljon eräitä 70 - 80 -luvun vaihteen talvikenkiäni. Vantuut on äidiltä saadut. Tässä takissa ja näissä kengissä voi joskus nähdä jonkun  naishenkilön hiippailevan metsässäkin:)  Maalla ja kaupungissa... selvät monikäyttövaatteet siis. Vaikka eivät nykymuotiset olekaan.

Annettiin koottavaksi

Elämän palapeli. Jonkun pelissä ei ole montaa palaa ja se on valmis äkkiä. Joku taas tahkoaa omansa kanssa hyvinkin pitkään. Kenelle sattui yksinkertaisempi kuva ja toinen puolestaan sai hyvinkin hankalan. Jonkun kuvassa on paljon samanlaisia paloja, ihan kyllästymiseen asti. Toinen taas tuskailee, kun omansa on niin täynnä yksityiskohtia, ettei meinaa saada mitään selkeää esiin. Joskus näyttää joku pala loksahtavan paikalleen helposti. Toisinaan saakin myöhemmin huomata, ettei se kuulunutkaan siihen. Sen paikka olikin aivan toisaalla. Jotain palaa saa joskus etsiä tosissaan, eikä sitä vain tunnu löytyvän. Tulee jo epäilys, että onko se tallella ollenkaan. Välillä on jo varma, että laatikkoon on eksynyt aivan vääriä paloja. Vihdoin kuva alkaa näyttää melko valmiilta, mutta viimeiset palat eivät näytäkään  asettuvan mitenkään päin. Joudutaan purkamaan paljon tehtyä. Kenties lopulta saakin huomata, että jotain palaa ei todellakaan näytä olevan. Sitä ei etsimälläkään löydy. Eikö sellainen kuva ole pilalla, kun paloja puuttuu? Tai kuvassa on sotkua? Ja rikkinäisiä paloja? Ne puuttuvat palat on kyllä tallessa. Ne on Jumalan hallussa ja hän täyttää sen mikä puuttuu. Ja sotkuiset kohdat hän osaa järjestää. Ja rikkonaiset palat korjaa. Kuva tulee valmiiksi.

Aakkoset jouluaikana

A - aamu. Jouluaamun rauhaa, hiljaa huokuu maa. Pomarkussa asuin melkein kirkon naapurissa, joten joulukirkkoon oli helppo mennä. Täällä ei ole käyty.
B - Beetlehem. Vapahtajan syntymäkaupunki
C - closed - suljettuna ovat kaupat ja monet muutkin paikat. Voi olla yksinäiselle piinallista aikaa.
D - Daavidin kaupunki
E - Ensimmäinen joulu
F - fish. En ole kapakalaa syönyt vuosikausiin, koska ei sitä meillä muut kaipaa ja pelkästään itselleni en viitsi ostaa.
G - graavilohi ei ole yhtä kaukainen asia.
H - He näkivät lapsen kapaloituna ja seimessä makaamassa.
I  - Ihme. Joka vaikuttaa edelleen.
J  - Jeesuksen syntymäjuhla
K - kaikelle kansalle
L - lasten juhla
M - Maria, Jeesuksen äiti
N -  Nyt Jumalalle kunnia
O - "Olkoon suosio suur"
Q - Quiriniuksen ollessa Syyrian maaherrrana
R - Rauha maassa ihmisten kesken
S -  sataa lunta
T - "Tulkoon joulu todellinen"
U - uusi vuosi seuraa
V - vanha vuosi väistyy
X - xmas - Kristus syntyi
Y - ystävät
Z - Zacharias - pappi Sakarias, joka myös koki ihmeen, jouluun liittyvän
Å - Åbo ja joulurauhan julistus
Ä - äiti
Ö - öl. Voi rikkoa tänäkin jouluna monen perheen joulurauhan.  Kokemusta lapsuudestani on tästä asiasta. Joten vetoan, älkää ostako niitä joululahjapulloja - ainakaan lapsiperheisiin.

Näitä on  haastettu blogeissa miettimään. Jotkut keksin ihan heti ja joitakin piti tosissaan miettiä.

Jesaja 9

" Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valkeuden; jotka asuvat kuoleman varjon maassa, niille loistaa valkeus. Sinä lisäät kansan, annat sille suuren ilon; he iloitsevat sinun edessäsi, niinkuin elonaikana iloitaan, niinkuin saaliinjaossa riemuitaan. Sillä heidän kuormansa ikeen, heidän olkainsa vitsan ja heidän käskijäinsä sauvan sinä särjet niinkuin Midianin päivänä; ja kaikki taistelun pauhussa tallatut sotakengät ja verellä tahratut vaipat poltetaan ja tulella kulutetaan. Sillä lapsi on meille syntynyt, poika on meille annettu, jonka hartioilla on herraus, ja hänen nimensä on: Ihmeellinen neuvonantaja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen isä, Rauhanruhtinas."
                                                                                                                        Jes. 9:1-5

Ihana ilta!

Joskus saa oikein erityisen lahjan.  Koin eilen saaneeni selllaisen.  En kovin usein innostu ihanaksi mitään kehumaan, mutta nyt oli sellainen hetki.  Mitä eilen sitten tapahtui?  No, oli se Viktor Klimenkon konsertti! Ehdin jo luulla moneen kertaan, ettei sinne menosta mitään tulekaan. Autoa ei juuri nyt ole ja eilen oli vielä omat hankaluutensa,  vaikka kyytkin oli järjestynyt ihanien ystävien toimesta.

Mitä sanoisin...  Kun kuulee Klimenkon laulavan, se saa väreet kulkemaan pitkin selkää...  Mikä tahansa tavallisempikin laulu muuttuu aivan kuin juhlavaksi, kun sen kuulee hänen esittämänään. Joka on kuullut häntä, tietänee mitä tarkoitan.

Nythän oli siis kyseessä joulukonsertti.  Konsertti oli Hellluntaiseurakunnan rukoushuoneella ja se  oli ilmainen.  Sali oli ääriään myöten täynnä väkeä. Lieksan lehden toimittajakin näkyi paikalla olevan, joten kaipa siitä juttukin lehteen on tulossa. Useimmat laulut olivat tuttuja entuudestaan, mutta oli joukossa muutama jota en ollut ennen kuullut. Laulujen lisäksi saimme kuulla myös puhetta, joka ei ollut tylsää!  Hän on huumoritajuinen puhuja. Hän nauratti yleisöä mm. kertomalla kuinka hän lapsena ihmetteli kovasti erään tutun joululaulun yhtä kohtaa. Miksi siinä eräässä laulussa "... kaks vain valveill on puol...isoa...". Kun äidinkieli ei ollut suomi ja laulettaessa sana kuulostaa tuolta, niin opettajalta piti sitten kysyä, mitä se tarkoitti. Sen lisäksi hän on myös rohkea puhuja. Hän puhuu sen, minkä tietää oikeaksi. Illan viimeiseksi kappaleeksi hän lauloi Finladia-hymnin alkuperäisin sanoin. Sitä ennen hän oli lausunut varoituksen sanan. Ei ole hyvä tehdä päätöksiä jotka ovat Jumalan sanan vastaisia.

Penkissä istuessani toivoin, että  saisimme hänestä kunnon kuvan. Istuimme aivan takana ja sieltä ei kovin hyvää kuvaa saanut. Tilaisuuden loputtua odottelimme kyytiämme ja isäntä  menikin kuvaaamaan esiintyjää läheltä, koska siellä muitakin oli. Sitten hän ehdotti minulle,  että hakisin ohjelmalehtiseen nimikirjoituksen, koska  muutkin niin  tekivät. Ja minähän menin.  Jahkalijakin osasi toimia heti... Sain nimmarin ja samalla kysyin luvan, että saanko julkaista isännän ottaman kuvan blogissani. Siihen ystävällisesti myönnyttiinkin. Isäntä olikin sitten ottanut kuvan  siitä hetkestä.

Kun sitten vielä odottelimme kyytiämme, saimme tällaisia kuvia rukoushuoneen eteisessä. Olimme pienemmän neitokaisen kanssa rekiajelulla:) Reki on sen tuttavapariskunnan, jolta kyydinkin saimme. Tämä reki ei olekaan pelkkä koriste, vaan sillä ihan oikeasti ajellaan talvisaikaan. Ei tosin hevosen kanssan vaan moottorikelkan vetämänä.

En osannut tätä juttua kirjoittaa siten kuin olisin halunnut. Päässäni pyörii erinäisiä ajatuksenpätkiä, enkä nyt saa niistä oikein sujuvaa esitystä. Mutta yksi asia on selvä: kiitollisin mielin iltaa muistelen. Kiitän Taivaallista Isää ja kyseistä ystäväpariskuntaa kun saimme tämän ihanan illan!

Aura kävi

Eilenillalla sinisen hämärän aikaan lähdin vielä pienelle kävelylle. Maisema oli tosi kaunis, mutta en osannut siitä nauttia niinkuin joskus voisin. Tuntui ankealta jopa sekin, ettei tietä ollut aurattu. Auraa ei ollut näkynyt vielä tänä talvena kertaakaan. Välillä tässä on ajatellut, että tarviiko tietä auratakaan, kun ei ole autoakaan... kuljetaan vaan kinttupolkua kuten entisvanhaan...  Ehkä joku ihmettelee, että tuommoinen nyt niin vaikuttaa. Sitä tunnetta on hieman vaikea selittää. Se on sellainen ulkopuolisuuden tunne - kuin olisi muusta maailmasta erotettu. No, sellaista tunnetta voi ihmisellä olla hyvin monenlaisista syistä. Sen voi saada aikaan sairaus, vaikeat olosuhteet muuten tai ihan sisäinen ahdistus, jota ei kukaan ulkopuolinen näe. Tässä kaikille alamaissa oleville:

                                    "Me olemme kaikin tavoin ahdingossa,
                                     mutta emme umpikujassa,
                                     neuvottomat, mutta emme toivottomat,
                                     vainotut, mutta emme hyljätyt,
                                     maahan kukistetut, mutta emme tuhotut."
                                                                        2 Kor. 4:8-9

Tämä jae oli yli kaksikymmentä vuotta sitten keittiöni seinällä  Olin kirjoittanut sen isoin kirjaimin, jotta se olisi jatkuvasti näkyvilläni.  Tänä aamuna aura sitten kävi. Se tuntui hyvälle. Tuli ajatus, että ehkä tästä vielä pääsee jonnekin. Ja tiellä voisi ajaa autollakin.

Kettu ja konitohtori

Tämä ei ole satu. Päinvastoin muutama sananen eilisestä. Nuorimmaiset olivat eilen koulusta käsin Lieksassa. Kävivät helluntaiseurakunnassa katsomassa Matka ensimmäiseen jouluun - esityksen ja kirjastossa myös. Kun sitten kotiin olivat tulleet, toinen sanoi, että hän käy varastossa. Hän toi sieltä keppihevosen. Ei tuonut ostettuja versioita, ei minun vanhaani, vaan nimenomaan sen oman tekemänsä. Sen jonka "päänahka" on isännän vanha sukka. Heti sen nähdessäni arvasin, mitä ainakin oli kirjastosta lainattu: keppihevoskirja. Ja niin olikin. Ja muutakin askartelukirjaa ja elokuvia näkyi olevan.

No keppihevoskirjan lainaamisesta on tietysti se seuraus, että taas aletaan värkätä yhtä heppaa talliin. Alkoi sukan kinuaminen. Minä sitten muistin, että mulla ainakin oli yksi joutava sukkapari. Sitä kaapilla pönkiessäni,  keskimmäinen neitokainen yht´äkkiä huudahti: Katsokaa" ja osoitti viereistä ikkunaa. Ulkona, parin metrin päässä ikkunasta, oli kettu! Yleensä siinä kohdalla olisi auto.

Kettu kääntyi sitten ja hiippaili varaston takaiselle alueelle. Isäntä keksi, että se on varmasti tullut hajujen perässä, koska ihan äsken oli viety kompostoriin satsi. Tempaisin kameran käteeni ja kamera kuvauskuntoon. Hiippailin varovasti ulos, enkä pamauttanut ovea voimalla kiinni. Pääsin varaston ohi ja siellähän se oli kompostorin takana, jonkin matkan päässä. Sekin näki minut ja lähti juoksemaan kallioille. Yritin napata kuvan ja sain vain pelkkää metsää. Nuorin neitokainen juoksi metsään siihen suuntaan mihin kettu meni ja ehtikin nähdä vielä vilauksen karkuun juoksevasta ketusta. Minä sitten yritin vielä jälkiä saada kuvattua, mutta olimme säntäillessämme sotkeneet niitä tietenkin.

No kettuepisodin jälkeen jatkui se sukanhaku. Etsimäni löytyi ja neidot kävivät ulkoa etsimässä kepin. Multa ja isännältä ensin vaadittiin sen etsimistä, mutta sanoin, että heillä itsellään on ulkona varmasti sopivia keppejä. Ja niin olikin. Se vain oli niin pitkä, että siitä olisi riittänyt kahteenkin heppaan. Neidoilla on itsellään pieni työkalusarja ja siihen kuuluu myös pikku saha (siis oikeita työkaluja kumminkin). Kumpikin sahasi sitä ja minä sitten ihan viime vedot. Sitten he värkkäsivät sen hevon pään ja multa kysyttiin lankaa harjaksi. Hiukan mietin, kun näin mimmoisesta kerästä sitä harjasta oltiin ottamassa - samaaa lankaa kuin se hiljakkoin mainitsemani tylsä työ - mutta ruskeaa. Annoin luvan, kun tuumin, että kait siitä kuluu touhuun aika vähän. Kun hepo sitten oli valmis minua vaadittiin tohtorointiin. Vaativa toimenpide - asettaa keppi hevon pään sisään. Eivät oikein saaneet sitä itse, koska täyte oli aika mökkyistä (vanhaa vaatejämää silppusivat). Mutta kiva hevonen siitä tuli ja heti niillä tänäkin aamuna leikittiin.

Vain muutama kortti

Jo vuosia sitten lopetimme isomman joulukorttimäärän lähettelyn. Nyt on minimimäärä näköjään: laitoin tänä aamuna punaiseen kuoreen yhden kortin (äidille) ja isäntä laittoi kolme. Joskus kauan sitten se touhu oli mielestäni kivaa. Niitä oli hauska tehdä ja kirjoitella - ja saada. Sitten huomasimme, että sillä touhulla oli joka vuosi taipumus kasvaa, kuin pullataikina.  Kaikenlainen muu posti, kuin mainokset ja laskut, on vähentynyt roimasti. Meillä on sellainen puukulho (joku salaattikippo), johon  aina olemme keränneet saapuneet kirjeet ja kortit. Joskus menneinä vuosina se oli vuoden lopussa ihan täynnä. Nyt siinä on vain muutama saapunut lähetys. Niinhän se on - niin metsä vastaa, kuin sinne huudetaan. Kun ei itse ole tullut postia läheteltyä, ei  sitä tännekäänpäinkään tule ja ylipäänsä nykyaika on sellaista, että yhteydenpito hoituu ihan toisin systeemein. Toisaalta sääli, että se on näin, vaikka kätevämmät tavat ovatkin nyt käytössä. Joskus vain vanhoja kirjeitä ja kortteja olisi kiva lueskella tältäkin ajalta kenties.

Maalaismuori käy kaupungissa

Linja-autossa on tunnelmaa, sanotaan... No, ainahan sitä joku tunnelma on, milloin minkäkinlainen. Meillä on nyt tämä kaupassakäynti muuttunut tavallista haasteellisemmaksi (onpa hienoa... vaikeaksi suoraan sanottuna).  Auto on rikki eikä siitä kuulemma enää kulkupeliä tulekaan. Uusi kottero pitää saada, mutta näkee nyt kuinka kauan sen ongelman ratkominen vie aikaa.

Eli siis, kävin tänään kaupassa, kun oli niinkuin minun vuoroni. Isäntä kävi alkuviikosta ja sama systeemi oli hänellä käytössä: reppu, kaksi kassia ja pulkka. Hän kyllä toi paljon enemmän tavaraa kuin minä, kun on enemmän voimia laahata niitä kaupasta linja-autoon. Sitten homma hoituu kyllä kun ne saa sinne, sillä pulkalla ne kulkevat painavatkin ostokset kevyesti.

Muori kotona kauppakasseineen

Mulla oli tänä aamuna tavoitteena mennä autolla, jonka aika seuraavalle pysäkille  oli klo 8.30.  Otin pulkan mukaani ja kun pääsin isontien varteen, kätkin pulkan tienvarteen pienten kuusten taakse. Kelloa katsoin ja se oli 8.25. Hyvä aika mielestäni. Hiippailin ison tien yli ja olin vähällä kaatua, sillä oli niin liukasta. Autoja kulki molempiin suuntiin. Kerran jo luulin odottamani auton tulevan ja heilautin heijastinkättäni, mutta turhaan, sillä rekkahan se olikin. Kello tuli 8.36, eikä autoa näy. Aloin olla jo melko viluissanikin. Tuli klo 8.47 ja päätin, että se on varmasti jo mennyt, mutta odotan vielä 3 minuutttia ja kas, sitten se tuli. Linja-auton kello näytti 8.49 kun astuin siihen. "Pikkuisen" oli myöhässä. Johtui kai erittäin liukkaasta kelistä.

Autossa oli melko vähän väkeä ja siellä oli hiljaista - niinkuin yleensä. Ajattelinkin siinä itsekseni ettei kukaan puhu mitään... Ei niin, että olisin itse edes halunnutkaan jutella.  Loppumatkasta joku muutaman sanan vaihtoi kuljettajan kanssa. Kahdessa kaupassa sitten kävin ja 5 minuuttia jäi aikaa seisoskeluun, kunnes auto jo saapuikin laiturille. Vanhin neitokainenkin oli tullut sinne kun tiesi odottaa minun sinne saapuvan. Onneksi auton etupenkki oli vapaa, sillä ei olisi ollut kovin kiva raahata kaikkia isoja kasseja kauemmas. Tämän vuoron kuski oli puheliaampaa sorttia ja muutaman sanan hänen kanssaan juttelinkin. Hänen viritellessään autoa lähtemään, hän kuulutti, että olisi ne turvavyöt syytä laittaa kiinni, kun kelikin oli huono.  Minäkin kilttinä tyttönä sitten vyötin itseni kiinni. Ja niin oltiin taas puolen tunnin päästä pulkkaa kaivelemassa kuusen juurelta. Ja eikun vetämään lastia kotiin. Kevyesti se tasaisella meni, mutta oman tien mäet oli jo aikamoista raahustamista:)

Tyyne-täti Tampereelta

Tyyne-täti - tänään 90-vuotta täyttävä, Onnea!

Tyyne nuorena

 Moni tamperelainen tuntee hänet, vaikka ei sitä ehkä heti arvaisi. Hänet on nimittäin voinut nähdä Tampereen kauppahallissa menneinä vuosikymmeninä. Hänellä oli siellä pitkään oma lehtipisteensä. Jos  laittaa hakusanaksi Tyynen lehtipiste, saa esiin kauppahallin historiasta kertovan sivun. Siinä mainitaan kauppahallin vanhimpia toimivia yrityksia, joista Tyynen lehtipiste oli yksi. Sen toiminta näkyy alkaneen vuonna 1971 ja käsittääkseni toiminta jatkuu edelleen jonkun toisen toimesta. Joskus kouluaikana kävimme luokkaretkellä Tampereella ja poikkesin samalla hallissa minäkin. Kun täti lopetti työnsä hallissa, sitä jatkoi ensin eräs sukulainen. Nyt en tiedä kenen omistuksessa se on. Joskus 70-luvun loppupuolelta muistan, että Tyyne-täti sai palkintomatkoja Kanarian saarille ja meillekin tuli sieltä postikortteja. Ovat tallessa yhä. Kauppahallissa työskennellessään hänellä piti olla auto. Kerran kävi niin, että jossain kaupungilla joku ajoi hänen autonsa perään ja koska siihen aikaan oli peruukit muotia, Tyynen peruukki lensi päästä. Peräänajaja oli pelästynyt, että irtosiko siltä pää...

Tyyne siis syntyi 90-vuotta sitten Vesilahdessa. Mutta hänpä ei syntynytkään yksin, sillä samalla kertaa syntyi myös veljensä Eino. En tiedä kumpi oli ensin. Perheessä oli jo ennestään useampia lapsia ja näiden kaksosten jälkeen heitä syntyi vielä lisää. Lapset olivat enimmäkseen poikia. Yksi sisar Tyynellä oli, Maria. Hän oli muutaman vuoden vanhempi ja asui myös Tampereella. Lienevät siskokset olleet samalla myös kaverukset, vaikka erilaisia luonteita olivatkin. Tyyne on nauravainen, hauska tyyppi ja Maria taas sellainen hillitty ja mukava sellaisenaan. Molemmat tädit olivat mieluisia, mutta kovin harvoin heitä on saattanut tavata.  Nyt Tyyne on ainut tuosta sisarussarjasta. Kaksoisveljensä kuoli jo 90-luvulla, samoin isäni, joka oli nuorin sisaruksista.

Kaksoisveli Eino ja pikkuveli Toivo

 Muistan isäni kertoneen, että kun Tampereella aikanaan oli asuntopula, niin hänet määrättiin asumaan Tyynen perheeseen. Tyyne olikin yksi niistä sisaruksista, jonka kanssa isä enemmän oli tekemisissä. Samoin heihin kuului tuo mainittu Maria, Eino sekä myös Paavo-veli, jonka kanssa Eino  asui pitkään. Isäni muistan kertoneen myös sellaisen yksityiskohdan kaksosten kouluajoilta, että kun Tyyne luki ääneen läksyjä, Eino ei lukenut, hän kuunteli Tyynen lukemista ja selvisi sillä.

Keeppi

Ostin joskus  Kontista tuollaisen Hm:n virkatun keepin. Se olikin sitten tyttären käytössä hartioiden lämmikkeenä hänen vanhojentanssipäivänään. Tästä vaalean roosan värisestä keepistä sain idean  omaan tekemääni keeppiin.

Tytär nimittäin antoi minulle joskus lahjaksi kerän  vihreää lankaa. Se oli hieman paksumpaa ja pehmeää. Ensin en meinannut keksiä, mitä tekisin siitä.  Sitten keksin sen  sopivan hyvin tuollaisen keepin virkkaamiseen. Ostin  itse yhden kerän lisää samaa lankaa, koska yksi kerä ei olisi työhön riittänyt. Monenlaisia lankavyötteitä löytyi laatikosta ja onneksi löytyi sekin jota etsin. Tämän keeppilangan vyöte on tuo päälimmäinen vauvalanka.

Olen tätä keeppiä käyttänyt kesällä hartioden lämmikkeenä naruolkaimisten mekkojen kanssa sekä muutenkin, jos haluaa vähän puetumman ilmeen. Jätin viemättä tämän varastoon muiden kesäisten vaatteiden kanssa, koska olin jo todennut, että se sopii silloin tällöin käytettäväksi myös talviseen aikaan.

Olen nyt miettinyt, että jospa ostaisin pari kerää jotain muuta väriä ja tekisin toisen samanlaisen. Tämä valmistuisi melko nopsaan kun lanka ja koukku eivät ole ihan ohuita. Tuossa sohvakuvassa minulla on näpeissä yksi tosi tylsä työ. Siinä on melko ohut lanka ja neulon vain 2o, 2n koko ajan. Joku huivi siitä kai tulee, mutta se edistyy todella hitaasti, koska jaksan yleensä tehdä vain muutaman kerroksen yhdellä kertaa.

Hämärän hetki

Joskus on tullut ostettua kirpparilta Urho Muroman päivähartauskirja Hetkiä sanan ääressä. Kirjan edellinen omistaja on tehnyt takaosan tyhjille lehdille melko paljon muistiinmerkintöjä. Tässä niistä eräs:

Ei mikään murhe paina loputtomasti. Ei mitään kyyneleitä tarvitse itkeä ikuisesti. Jokaisen pimeän jälkeen koittaa uusi aamu. Jokainen päivä on mahdollisuus muuttaa murhe iloksi.

Minusta tuo oli ihanan lohdullinen luettava. En tiedä kenen  teksti alunperin on.

Häpeän tunteita kokemassa

Kyllä naiset tietää  - useimmat kai ainakin - miltä tuntuu, kun kämppä on hyrskynmyrskyn ja joku vieras saapuu yllättäen. Miehistä ei tiedä, häiritseekö heitä sellainen sama tunne. Sotku varmasti häiritsee. Naistenhan yleensä ajatellaan pitävän huushollin järjestyksessä ja he joutuvat arvostelun kohteeksi jos huusholli  on sekaisin. Vaikka käytännössä  siitä myös miehet usein huolehtivat. Minulla ei ole mitään yllätysvieraita vastaan sinänsä. Itseasiassa silloin säästyy siltä hössötykseltä, joka edeltää aina sovittuja vierailuja. Siis siivousta, tarjottavien miettimistä jne. Meillä ei kyllä ole yleensäkään mitään vierasvaraa jos joku yllättäen tulee.   Eikä huushollikaan pysy järjestyksessä.  Tässä taannoin meille pyrähti yllättäen eräs joululehdenmyyjä. Olimme juuri silloin sairastelleet ja kaikki kotityöt oli tekemättä. Silloin sai jälleen kokea sen häpeän sekaisesta huushollista. Lattialla oli peittoja, tyynyjä, lasten lehtiä, kirjoja, ynnä muuta sälää. Oli myös tuoli keskellä olohuoneen lattiaa, ovella sai väistellä muksujen reppuja ja varastosta tuotua kynttelikköä. Ja muksujen pedit petaamatta, pöytien pääliset täynnä kaikenlaista. Tuntui melkein kohtuuttomalta, että juuri silloin joku sattui tulemaan kun olimme olleet petinpohjalla enimmäkseen. Ainahan voi sanoa, että ollaan sairasteltu, mutta silti...   Sellaisen kokemuksen jälkeen muistetaan taas vähän aikaa rompetta kerätä...

Jotenkin se häpeäkokemus (joka ei ollut ensimmäinen kerta tätä laatua) otti nyt kovin lujille. Niin paljon, että se piti sanoiksi saada. Kirjoitin jo aiemmin tekstin tästä, mutta jätin julkaisematta, koska se mieheni mielestä oli inhorealismia. Hän ihmetteli, että miksi sitten kirjoitan siitä kaikille, kun kerran en olisi halunnut kenenkään sitä näkevän. Niin, siinäpä kysymys, jonka vastaus on... Mutisin jotain sellaista, että ainahan sanotaan blogeissa esiteltävän vain hyviä puolia.  No, oli miten oli. Tässä siistitty versio:)

Tyttö turkissaan

Alaluokilla ollessani, siis 70-luvuna alkupuolella, ystäväni oli saanut uudet ulkovaatteet. Hänellä oli  hieno marjapuuron värinen villakangastakki ja sen kruunasi valkoinen, hieman erikoisen mallinen  karvalakki. Minä olisin halunnut samanlaiset. Minulla oli varmasti  tarve uusille ulkovaatteille, koska jossain vaiheessa menimmekin äidin kanssa Poriin ostoksille. Ja millainen reissu se olikaan... Itselleni väsyttävä ja äidille taatusti hermoja kiristävä, mutta rauhallinen kun on, niin en muista kuin oman väsymykseni. Kiersimme nimittäin monessa paikassa sen takia, että mulle ei meinannut kelvata mikään!  Olisin halunnut  saada samanlaisen yhdistelmän kuin ystävälläni oli. Muistan, että suostuin jotain oranssia takkia kokeilemaan, joka ei ollut ollenkaan samaa tyyliä eikä materiaalia. Liekö se ollut joku enstex-kankainen. No, ei sitä kuitenkaan otettu. Ehkä halusin vielä jatkaa etsimistä. En muista kumpi löytyi ensin, lakki vai takki. Aivan täsmälleen samanlaista lakkia ei ollut, mutta riittävän samanlainen kyllä. Samanlaista tötterötyyliä. En muista nähneeni vastaavanlaisia muilla.  No, sitten se takki. Jostain liikkeestä löytyi takki, joka kelpasi erilaisuudestaan huolimatta minulle. Se oli valkoinen tekoturkki, jossa oli keinonahkaiset yksityiskohdat. Ihmettelen, että äiti suostui ostamaan sen, koska väri oli niin arka ja takki hankalasti pestävä. Hänkin lienee kyllästynyt jo ravaamaan Porin katuja yhden ipanan takin ja lakin vuoksi. Isä sitten kotona kuulemma moitti, että sellainen ostettiin...

Kuvassa olen neljäsluokkalainen ja toipumassa korvatulehduksesta. Käsissä vanttuut tai tumput, kuten aiemmin niitä nimitin. Jaloissa siihen aikaan tavalliset tyttöjen talvikengät, joissa oli pitkä nyöritys. Noissa paleli varpaat. Äiti selitti, että ovat kylmät, koska kengät ovat niin usein kastuneet. Jostain saadut oli nuo jalkineet. Tämä kuva on aikanaan ollut pystymallinen, mutta olen joskus saksinut sen sopimaan albumiini.

Takki oli ihan arkikäytössä minulla. Kerran tulin kotiin ystäväni luota ja reittiini kuului ylittää Pori-Kankaanpää valtatie. Kieriskelin "pikitien" varressa likaisessa lumessa ja sitten se turkki oli tosi likainen. Mahtoi siinä äidillä olla kova työ pestä se. Sitä ei voinut varmasti kauheasti jynssätäkään, mutta jotenkin hän sen puhtaaksi sai.

Tälle päivälle

Jos kiinnostaa mitä kaavailin eilen tämän päivän vaatetukseksi, katso tästä vaatekomerolla.blogspot.fi. Tätä kirjoittaessani olen vielä yöpaita päällä ja laitan kyllä nuo kyseiset vaatteet päälleni, mutta voi olla että ne vaihtuvatkin sitten. Mietin nimittäin, että sinivalkoinen asukin olisi kiva tälle päivälle.

Tätä päivää edustaa nyt ainakin tuo nuorimman neitokaisen koulussa tekemä jättikokoinen kynttilä. Sisällä siinä on tavallista isompi pahvinen lieriö. Tuo on turvallinen versio lapsiperheissä ainakin. Näitä oli Vuoniskylien koululla koko ikkunallinen.

Aikanaan Pomarkussa asuimme kerrostalossa. Siellä oli alkuaikoina viehättävä tapa talon puolesta jakaa kaksi kynttilää joka talouteen iltaa varten, että ne ikkunalle laitettaisiin. Siellä kerrostalon ympäristössä oli todellakin iltaisin kiva kävellä katselemassa, kun ikkunoilla loistivat kynttilät. Lähistöllähän oli myös rivi- sekä omakotitaloja. Eiväthän kaikki kynttilöitä polttaneet, mutta oli niitä ihan kivasti kuitenkin. Täällä korvessa saamme nyt tyytyä ihailemaan ihan sitä, mitä itse laitamme. Ehkäpä meillä illalla jonkinlaiset kynttilät ovat palamassa. 

Veljesten moottoripyöräreissun erikoinen päätös

Seuraava tapahtuma on tosielämästä sukuni keskuudesta. Kerran veljekset, olkoot nyt tässä vaikkapa Tane ja Erkki, olivat menossa jonnekin moottoripyörällä. Erkillä oli mukana viinaksia. Tanekin nautiskeli niitä, vaikka hän oli se, joka ajoi pyörää. Sitten kävikin niin, että veljekset saivat poliisit peräänsä. Koska Tanekin oli juomia nauttinut, vaikka oli ohjaksissa, niin hän päättikin yrittää ajaa poliisia karkuun. Lisää kaasua vaan... Poliisit saivat heidät kuitenkin kiinni ja kas kummaa, alkoivat väittää veljesten vaihtaneen paikkoja! Jostain syystä he uskoivat Erkin ajaneen pyörää, vaikka Tane sanoi sitä ajaneensa. Sitten Erkin päähän pälkähti mielestään oiva tuuma: hän sanoi veljelleen, että hän ottaakin syyn niskoilleen ja menee linnaan, koska Tanella oli pieni lapsikin.

Kuvan moottoripyörä ei  ole sama, mutta ehkä samankaltainen. Kuva on vuodelta 1969 ja se on otettu Lempäälässä. Vasemmanpuoleinen ajokki on minun. Se oli sininen, täyskumirenkaat, venäläisvalmisteinen. Takana satulassa roikkui pieni nahkainen laukku.

Aikanaan juttu meni käräjille. Erkkiä oli kuitenkin alkanut kaduttaa ajatus toisen puolesta kärsimisestä. Hän ei aikonut mennä linnaan syyttömänä. Niinpä hän sitten tuomion julistamisen jälkeen, joka oli kai 3 kk vankeutta, ilmoitti valittavansa. Eipä olisi kannattanut valittaa, sillä ylemmässä oikeusasteessa tuomio nousi! Siihen tuli lisää vielä 2 kk. Erkki oli kiukkuinen Tanelle asiasta. Tane vaan tuumasi, että mitä valitit, oma syysi. Erkki uhkasi kostaa Tanelle asian. Ei tainnut kai sitten uhkaustaan toteuttaa. Ainakin myöhempinä vuosina olivat sovussa keskenään ja vierailivat toistensa luona.

----

Väistämättä mulle tulee mieleen toisenlainen sijaiskärsijä. Ihan toisenlainen ja toisessa mittakaavassa. Tämä sijaiskärsijä ei muuttanut mieltään, vaan kärsi sen minkä piti. Meidän edestämme...

Psalmi 146

"Halleluja! Ylistä minun sieluni Herraa. Minä ylistän Herraa kaiken ikäni, veisaan kiitosta Jumalalleni, niin kauan kuin elän. Älkää luottako ruhtinaihin älkääkä ihmislapseen, sillä ei hän voi auttaa. Kun hänen henkensä lähtee hänestä, niin hän tulee maaksi jälleen; sinä päivänä hänen hankkeensa raukeavat tyhjiin. Autuas se, jonka apuna on Jaakobin Jumala, se, joka panee toivonsa Herraan, Jumalaansa, häneen, joka on tehnyt taivaan ja maan, meren ja kaiken, mitä niissä on, joka pysyy uskollisena iankaikkisesti, joka hankkii oikeuden sorretuille, joka antaa leivän nälkäisille. Herra vapauttaa vangitut, Herra avaa sokeain silmät, Herra nostaa alaspainetut, Herra rakastaa vanhurskaita. Herra varjelee muukalaiset, holhoo orvot ja lesket, mutta jumalattomain tien hän tekee mutkaiseksi. Herra on kuningas iankaikkisesti, sinun Jumalasi, Siion, polvesta polveen. Halleluja!"  (Psalmi 146)

----

Minulla on pieni punainen Gideonien Uusi testamentti ja psalmit. Annoin muutama vuosi sitten äidilleni tehtäväksi etsiä minulle sellaisen ja hän löysikin minulle sen (värillä ei ollut väliä). Kaipasin vain pientä kätevää kokoa. Aina silloin tällöin sitä aamukahvia juodessani lueskelen. Tänä aamuna heräsin hieman ankealla mielellä. Kahvinjuontini lomassa otin taas tuon kirjan käteeni ja luin tuon psalmin.

Meillä kävi vieras

Vierailla on aina joskus jotain tuliaista tullessaan, mutta harvemmin ihan tällaista kuitenkaan. Saimme nimittäin sohvan! Olemme toivoneet  sohvaa nojatuolien tilalle jo pidemmän aikaa ja nyt saimme sellaisen. Kiitos sen kodin isäntäväelle, josta tämä komea sohva tuli!

Tänä aamuna otin tuon kuvan, kun olin nuorimmaisen saatellut taksille. Kaksi vanhempaa neitokaista jäivät vielä kotiin toipumaan ainakin täksi päiväksi. Sohvakuvia räpsiessäni nappasin myös toisen kuvan keittön puolelta. Ulkokuusen valo näkyy taustalla vielä kuvaushetkellä, mutta kohta kuvanoton jälkeen se sammuikin.  Kuusen valot syttyvät ja sammuvat ajastimella.