Kaipauksen aika

Jouluna kaikki kaipaavat. Jotain. Mitä se sitten kenelläkin on... Joku odottaa rauhallista hetkeä kaiken kiireen keskelle. Joku toinen taas toivoo, että olisi vähän vähemmän rauhaa, sillä hän haluaisi jonkun lähelleen - edes jouluna. Jonkun mielessä siintää se toiveitten täyttymys; se suuri lahja. Joku ei voi ajatellakaan joulua ilman tuttuja jouluherkkuja. Toisenlaisiakin toiveita on. Sellaisia joita ei joulutoiveiksi mielletä. Kivuissaan oleva toivoisi kipujensa edes hetkeksi hellittävän. Pienen lapsen vanhemmat saattavat toivoa, että saisivat nukkua edes yhden yön kunnolla. Jossakin perheessä toivotaan, että kukaan ei olisi juovuksissa ja pilaisi joulua siten. Töissä jouluna ahkeroiva toivoo kenties, ettei mitään kovin hankalaa tulisi eteen joulun pyhinä. Ja joku toivoo, ettei koko joulua edes olisi - saisi olla rauhassa siltä. Jokainen voisi keksiä oman suuren toiveensa. Kaikki toiveet taitavat lopulta olla aika samaa: rauhaa ja läsnäoloa.

Miksi me niin kovin kaipaammekin sitä kaikkea? Miksi se kaikki kaipaus oikein kilpistyy  johonkin  erityiseen ajanjaksoon?  Ehkäpä juhliessamme tavoittelemme sitä suurinta... Jos joulunajasta jäisi pois kaikki se ulkonainen - jota sanomme kaipaavamme - uskon, että kaipaus silti jäisi. Voi olla ettei sitä osaisi nimetä, mutta se tuntuisi. Se on sitä samaa, jota voi tuntea muulloinkin kuin joulunaikaan: kaipaus johonkin parempaan ihmisellä on aina. Kaipaus taivaalliseen.