Isä ja pojat

Isä ja nuorempi poika istuivat syömässä. Kun he olivat syöneet, poika  sanoi haluavansa jutella isän kanssa jostakin asiasta. He odottivat, että palvelijat ehtisivät korjata aterian jäljet pois. Kun viimeinenkin leipäkori oli viety pois, ja he olivat kahden, esitti poika asiansa: - Isä, tahdon, että annat minulle minun osani tavaroista; sen, mikä minulle joka tapauksessa olisi tuleva... Hiljaisuus laskeutui huoneeseen noiden sanojen jälkeen. Mitä poika aikoi? isä mietti hiljaa. Miksi hän tuollaista pyytää? hän ajatteli. Kun isä kysyi pojaltaan asiasta, poika sanoi vain tahtovansa tietää tarkkaan, mikä on hänen. Isä sai tyytyä siihen vastaukseen. Mutta hän pelkäsi. Hän pelkäsi sitä, että poika lähtee... Eikä kulunut montaa päivää kun niin kävikin. Poika kokosi kaiken tavaransa, ja lähti. Isä katseli murheissaan hänen peräänsä. - Koska hän näkisi poikansa jälleen? Mutta olihan hänellä luonaan vanhempi poikansa, joka oli hänelle ilo; luotettava ja ahkera, nytkin työssä jossain päin tiluksia. Hänelle kyllä saattoi hyvillä mielin jättää talon ja tilukset. Niin, nythän kaikki se, mitä hänellä täällä oli, olikin tuon pojan omaa. Hänhän oli jakanut pojille omaisuutensa etukäteen.

----

Nuori mies heräsi kohmeloisena. Vähän virkistyttyään hän tajusi, että nyt olivat rahat loppu. Se nainenkin oli heittänyt hänet ulos. Mitä hän nyt tekisi? Sitten hän keksi, että voisihan hän työtä kysyä, sillä olivathan monenlaiset työt hänelle tuttuja jo kotoa asti. Mutta nyt oli huono aika saada töitä. Maassa oli raskas katovuosi. Ihmisillä alkoi olla jo varastotkin käytettyinä, eikä kellään tuntunut olevan mahdollisuutta palkata häntä. Sekään ei kuulemma ollut etu, että hän oli muualta tullut. Missä sumussa hän olikaan elänyt vielä äsken, kun hänellä oli ollut valtavat määrät rahaa. Mutta nyt, onneksi eräs lopulta suostui ottamaan hänet maatilalleen. Hänhän tarvitsisi jokatapauksessa jonkun paimentamaan sikojaan, kun edellinen työntekijä oli häipynyt.

Nuori mies katseli sikoja paimentaessaan, että niille näytti vielä piisaavan hyvinkin ruokaa. Nuohan olivat niitä palkoja, joita ihmisetkin voisivat syödä. Ainakin puutteessa, sikapaimen ajatteli. Ja nyt oli jo sellainen tilanne. Miten tällä tilalla olikin vielä varaa ruokkia sikoja noilla, kun pulaa ruuasta on jo kaikkialla, mietti nuorukainen. Hän päätti pyytää noita palkoja ruoakseen. Mutta niitä ei annettu. Isäntä kuulemma oli tarkka siitä, että sioille riittäisi syötävää! Niiden piti lihoa hyvin; silloin niistä sai hyvät rahat, kuului perustelu. Ja sitäpaitsi; eihän nyt kukaan sikojen ruokaa syö... Kohta saat palkkasi; palkan, jolla voit ostaa jotakin kunnollista ruokaa, häntä lohdutettiin. Mutta kun minä kuolen täällä nälkään ennen sitä, ajatteli sikapaimen. Kotona kaikki palvelijatkin oli hyvin puettuja ja ruokittuja, ihan jokainen. Olenko hullu, kun täällä viivyn, ajatteli hän. Voinhan palata kotiin, ja ruveta palkolliseksi siellä! Muuten en kyllä kehtaisikaan sinne enää mennäkään isän ja veljen silmien eteen, kun kaiken saamani hukkasin...

---

Kotona isä istuu aamusta alkaen mietteissään. Alituiseen hänen ajatuksensa askaroivat poissa olevassa pojassa. Mitähän hänelle kuuluu? Näenkö häntä enää koskaan? Tulisipa hän takaisin. Iltapäivällä isä istuu ulkona varjoisassa paikassa talon seinustalla. Hän katselee tielle päin. Siitä on tullut hänen mielipuuhansa. Hän odottaa poikaansa siinä. Kaikki sanovat, ettei sellainen kannata, että hänen pitäisi keskittyä johonkin muuhun. Mutta hän ei voi. Ja yksinhän hän useinkin on, sillä vanhin poika on aina työssä jossain, pellolla tai eläinten parissa.

Nyt isä on torkahtanut hetkiseksi. Kun hän avaa silmänsä, hän katsoo heti tielle. Sieltä on taas tulossa joku, kukahan lienee? Hahmon lähestyessä isän sydän alkaa läpättää kiihkeämmin, tuohan näyttää... Se on minun poikani! Voiko se olla...? On se! Tunnen tuon kävelytyylin aivan varmasti! Ja samalla isä jo rientää juoksuun poikaansa vastaan. Kohtaaminen on tunteikas. Isä halaa ja suutelee poikaansa. Poika yrittää estellä, sillä hän on häpeissään. Palkkalaiseksi hän vain tuli. Mutta isä ei tahdo kuulla moista kummallisuutta! Poika tuli kotiin! Mikä ilo ja riemu! Isä ei ole pysyä nahoissaan. Nyt iloitaan! Ja niin marssitetaan palvelijat toimittamaan kaikenlaista, että saataisiin juhla aikaiseksi.

---

Vanhempi poika tulee pellolta. Hän ihmettelee, mikä hässsäkkä ja mekkala, ja laulaminen, täältä oikein kuuluu? Hän saa palvelijalta selvityksen hässäkän syystä. Häntä suututtaa! Sille omaisuutensa tuhlarille on järjestetty tällaista! Eihän veli voi tänne tulla näin.  Isälle kerrotaan, että vanhempi poikansa ei suostu tulemaan sisään. Kun isä tulee hakemaan häntä, hän saa isältä halauksen. Mutta poika on vihainen. Hän vuodattaa katkeruuttaan isälle; ei hän ole saanut ainuttakaan elikkoa laittaakseen juhlaa ystävilleen, mutta tuolle kyllä... Hänen sappensa kiehuu! Mutta isä puhuu rauhoittavasti. Oletko unohtanut, että tämä kaikkihan on sinun! Tule nyt sisään ja iloitse kanssani; onhan kuin veljesi olisi kuolleista noussut!  Poika on nyreänä yhä. Mutta ehkä hän aikaa myöten leppyy, kun juttelee veljensäkin kanssa. Ja käsittää isän rakkauden itseäänkin kohtaan. Ja kun hän käsittää oman asemansa; eihän hän ole renki, hän on tämän kaiken omistaja ja isäntä!

---
Olin kuvitellut ja kirjoittanut tämän 16.4.2020.  Tämä oli käsinkirjoitettuna pitkä, paperi täynnä molemmin puolin:) Alkuperäinen kertomus tuhlaajapojasta on Raamatussa  kerrottu Luukkaan evankeliumin luvussa 15, jakeesta 11 alkaen.

Levollista sunnuntaita!