Kahteen kertaan aloitettu...

Meillä on kolmas palapeli meneillään. Mutta viimeisimmän kokoaminen on kestänyt kauan verrattuna edellisiin. Rupesin tätä viimeisintä innolla aluksi kokoamaan. Tämä oli helppo aloittaa isoimman rakennuksen katosta ja jatkaa sitten muuta tehden. Mutta  sitten tuli stoppi ja kyllästyminen. Kun pelissä oli jäljellä enää pelkkää vihreää, jotka alueet ovat pelistä ehkä jopa puolet, ei tämä huvittanut enää. Heivasin sen takaisin laatikkoonsa. Ajatus oli, että nyt saa riittää. Mutta sittten tytär kaupungista ilmoitti tulevansa. Tiesin hänenkin mielellään tällaista tekevän, joten otin pelin uudestaan laatikostaan pöydälle, jota ei vielä oltu ehditty viedä varastoon. Onneksi en ollut jokaista koottua kohtaa hajottanut, vaan siinä oli isohkojakin alueita kiinni toisissaan.

Mutta sitten. Taas oltiin muutaman päivän päästä samassa pattitilanteessa, vaikka tytärkin oli peliä koonnut. Aloin jälleen yhä useammin ajatella, että ihan älytöntä... Mutta en silti haluaisi jättää tätä enää keskenkään, vaan saada pelin kootuksi nyt. Sillä jos se nyt keskenjääneenä laatikkoon laitetaan, sitä tuskin enää koottavaksi otettaisiin liian vaikeana. Olin erästä vihreiden puunlatvojen aluetta yrittänyt jo pitkään saada edes vähän edistymään, mutta tuntui ettei mikään kokeilemani sovi mihinkään. Kun jälleen turhautuneena tätä ajattelin, niin siinä vähän niinkuin Jumalallekin niitä ajatuksiani mielessäni puhuin. Meni vähän aikaa, ja yllättäen löysin palan, joka sopi johonkin. Ja kohta jonkun lisää. Sitten saattoi jo yhden alueenkin yhdistää toiseen... Varmaan tämä on jonkun mielestä ihan hullua, mutta koin niin, että sain vastauksen siihen, mitä olin Jumalalle puhunut. Pelissä on vieläkin paljon ahkeroitavaa, mutta pääsin vähän eteenpäin kuitenkin.

Mitä rukous muuta on, kuin puhumista Jumalalle. Oli asia mikä tahansa. Hän sitten päättää, mitä millekin tehdään.